Pekka Hiltunen:Iso. Wsoy 2013. 414 s.

Paljon julkisuutta saanut kirja, joka ilmestyi viime vuonna.

Minämuotoinen romaani lähes 140-kiloisen naisen elämästä.

Naisen missiona on hankkia olemisen oikeus erittäin ylipainoisille, isoille ihmisille. Eräänlainen fat liberation front -filosofia vastapainona yhteiskunnan läskifasismille ja yksilötason päivittäisille nöyryytyksille.

Kirjassa lainatut tutkimukset on valittu niin, että ne todistavat että lihavuus yksin ei ole minkään kansantaudin pääasiallinen syy. Kirjan päähenkilö itse on veriarvoiltaan ja fysiikaltaan terve, tosin kilot haittaavat liikkumista.

Pahin reisa ovat muut, muu yhteiskunta ja ihmiset, julkisuus ministereitä myöten, jotka kirjan kertojan mukaan stigmatisoivat vahvasti lihavia.

Kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kieli on hyvää, tyyli myös.

Kirjan päähenkilö tunnesyö ja ilmeisesti ahmii, on käynyt läpi kaikenlaiset laihdutusryhmät ja terapiat.

Vaikka ei olisikan ihan niin painava tai iso, voi kirjatuista kokemuksista löytää kaikupohjaa omille kokemuksilleen laihduttelijana.
Pienempikin ihminen voi joutua kärsimään fätismistä, lihavien syrjinnästä.

Lopussa iso nainen päätyy television ajankohtaisohjelmaan kertomaan ajatuksistaan ja kai vaatimaan oikeuksia lihaville.

Muistan nähneeni vastaavanlaisen keskusteluohjelman joskus.

Kirjan kansilehdellä mieskirjailija näyttää normaalipainoiselta. Paljon on hänen täytynyt tehdä taustatyötä ja haastatteluja voidakseen eläytyä noin vaikeuksiin syrjinnän kokemukseen, häpeään - ja lopulta myös päähenkilön ns. voimaantumiseen.

Kirjan kertoja lainaa amerikkalaista selvitystä, jonka mukaan pysyvästi laihtuneet ovat ikuisia painontarkkailijoita ja päivittäisiä liikkujia. Välittyy vaikutelma, että se olisi kauhea kohtalo. Ei minusta, jos miettii vaihtoehtoa.

Itse pidän australialaisen Shauna Reidin Dieettityttö-blogin pohjalta tehdystä kirjasta. (The amazuing adventures of Dietgirl).

Virpi Hämeen-Anttila:
Yön sydän on jäätä. Otava 2014. 349 liitteineen.

Hämeen-Anttila on ennenkin tykännyt ottaa haltuun uusia genrejä, nyt maisemana on Arthur Conan Doyle / Boris Akunin-henkinen historiallinen dekkari, jossa päähenkilö on kauneudesta ja hyvistä vaatteista tykkäävä poikamiesnero.
Hän on sukuaan köyhempi Siperiaan kadonneen Mongolia-tutkija isän jääräpäisyyden vuoksi.
Usean tutkinnon maisteri ja ministeriön virkamies, jonka elämä sivuaa aikansa kuuluisuuksia ellei muuten niin katsojana ja konserttiyleisönä.

Karl Axel Björkin, 27, ensimmäinen murhatutkimus ajoittuu vuoteen 1921 Suomen historiassa ja Helsingin kaupunkimaisemassa.

Eurooppa toipuu ensimmäisestä maailmansodasta, Suomi sisällissodasta. Talouden ja tekniikan kehitys muuttaa ihmisten elämää.

Kirjassa on Helsingin vanhaa maisemaa, katujen vanhoja nimiä ja sosiaalipoliittista historiaa ajasta ennen hyvinvointivaltiota.

Erilaiset aatteelliset ryhmittymät mellastavat yhä, ja Helsinki on kansainvälinen kaupunki, jonne Venäjältä saapuu pakolaisia vallankumouksen tieltä.

Vanhahtava kirjoitustyli, ja varmaan tutkitusti vanhoja sanoja.

Hämeen-Anttilalle ominainen tyyli väläytellä laajaa yleissivistystään ja lukeneisuuttaan sekä kultuuritietoa löytää hyvän pelikentän monikulttuurisen henkiläjoukon kuvauksessa ja puheissa.

Myös stadin silloista slangia on sijoitettu johinkin repliikkeihin.

Puuttuu vain, että päähenkilö olisi yhä huumeriippuvainen ja hänellä olisi vahatut kippuraviikset.
Hän ei ole enää riippuvainen.
Mutta hänellä on toisinaan irtoviikset.

Kirjan loppu on cliff hanger: jatkoa varmasti seuraa, ja niinhän kirjailija on kertonutkin.
Takakannen kuvassa kirjailijatar on kammattu 1920-luvun tyyliin.

Erikoista: Päähenkilöstä kerrotaan hän-pronominilla, useimmista muista henkilöistä se-pronominilla.

Se häiritsi minua. Ilmeisesti niin tavoiteltiin puhekielisyytä. Lyhyiden lauseiden toistuva sesettely tuntui vain ihan tyhmältä. Ja sai minut melkein lopettamaan lukemisen kesken.
Toivoisin myönnytystä nykyajan kirjakielelle.
Kun kirja kuitenkin on kirjoitettu tällä vuosituhannella ei viime vosisadan alussa.

Oodotettavissa muuta:
Hämeen-Anttilan generevalikoimasta puuttuvat yhä lastenkirjat, Tom Clancy-tyyppiset teknokeskeiset agenttitoimintajännäri ja science fiction/dystopiat.
Näytön paikkoja siis riittää!

Erikoisen hyvää kirjassa on erityisesti ajankohta, jota takautuvasti on Suomen rikoskirjallisuudessa käsitelty vähän.
Huonoa siis sesettely.

Tylsää, mutta ehkä vain minulle, se yksityiskohtainen ajankohdan paikallisväri, jotka naisten asujen ja sisustusten kuvailu sisältää. Ikävä jäänne chick lit -genrestä.

Anteeksi lyöntivihreet.

Luin myös parisen viikkoa sitten tuon Riihimäen kirjan Nietzschen arvoitus, ajattelin,että siitä voisi olla apua kun yritän kirjoittaa esseetä Nietzschen moraalin alkuperästä, pamfletti -teoksesta. Jotenkin vaan tuntuu, etten millään saa kahdeksaa sivua tekstiä aikaiseksi Olen samaa mieltä kuin musta, että teksti tuntui lähinnä kirjoittajan mielipiteeltä ja arvailulta.

Minna Lindgren
Ehtoolehdon pakolaiset.335 s. Teos 2014-
Jatkoa aikaisemmalle vanhusjännärille Kuolema Ehtoolehdossa.

Erinomainen musiikkitoimittaja ja sanankäyttäjä Lindgren kertoo joukosta yli 90-vuotiaita yksityisen vanhusten loppusijoituspaikan asiakkaita, joiden kohtalona on joutua fiffelöivien liikemiesten omistaman näennäisvirolaisen firman huonostihoidetun putkiremontin uhreiksi.
He pääsevät pakolaisiksi Hakaniemeen oudon bordellimaisesti sisustettuun tyhjään huoneistoon.

Oivallista kuvailua vanhojen ihmisten pompottelun idioottimaisuudesta. Ja ulkomaille veroja pakoilevien vanhusbisnespörssiyhtiöiden saalistuksestakin hiven.

Kirjan sävy lievän veijarimainen, vanhushoitokriittinen ja vanhojen ihmisten vinkkelistä nykytyyppejä ihmettelevä. Geelillä pystytukkasitettu kosketuspintakonsulttikielilinko, v-tua joka väliin pilkunkaltaisesti työntävä tatuoitu punkkarilöähihoitaja, itämafia, rahanpesijät, ystävällsiet hakaniemeläisnigerialaiset kaverukset, reseptejä, Kallion paikallisväriä, Helsingin arkkitehtuurin muistomerkkejä, ironisenresingoituneita asenteita ahneita ja piittaamattomia jälkipolvia kohtaan.
Musiikkiottein ja termein maustetuna.
Döden, döden, döden. Hyvä kuolema ja sen saamisen vaikeus läheisille.

Vähän semmoista Mma Ramotswane (vai mikäsenytoli) -ilmapiiriä.

Laitan tämän myös yli kuusikymppisten ketjuun. Se ikäluokkahan on joutunut jo taistelemaan vanhustensa puolesta. Kyllä se työstä käy.
.
Maisteri LIndgren myös luennoi Ylen ykkösen ohjelmissaan viehättävästi musiikista.

Pekka Matilainen : Kupoli.
Firenzessä on murhattu nuori mies. On vuosi 1423. Atena 2013. Lähdeluetteloineen 299 5.
Kupoli on tietysti Firenzen kuuluisan kirkon kupoli, jota taapahtumien aikaan rakennetaan. Renesanssi on murtautumassa esiin.
Pekka Matilainen (s.'46) on tutkinut aikaa ja toiminut Yliopisto-lehden päätoimittajana.
Taloudellisella ja helppolukuisella kielellä kirjoitettu rikosromaanimuotoinen kirja, joka samalla avaa oven kiinnostavaan aikaan Firenzen ja laajemmin nyky-Italian alueella olleiden valtioiden historiaan.
Tarinassa on hieman Umberto Eccon Ruusun nimeä - mystinen käsikirjoitus, hieman Amin Maaloufin Samarkandia (iranilaisoppineen matemaatikon ja runoilijan Omar Khajjamin käsikirjoitusten vaiheita, Khajjamiin viitataan Kupolissa aikaa edeltäneenä matemaatikkona).

Oli ilo lukea kirjaa, jonka historiallisista yksityiskohdista voi olla niin varma kuin yleensä mistään. Kirjailija on tutkinut aikaa, ja liitteenä on hieno lähdeluettelo tutkimuksista. Sekä henkilöluettelo. Useimmat kirjassa mainitut henkilöt ovat historiallisia, ja heidät selitetään myös.

Jos Italia kiinnostaa dekkarimielessä Donna Leonia ja Montalbanoa laajemmin, suosittelen kirjaa lämpimästi.

Silmäiltyä:
Kirjakaupan poistomyynnistä: Rachel Dwyer: (Mihin uskovat) Hindut. Otava
2009. 92 s. Pienten Mihin uskovat -kirjojen sarjan yksi osa,
Vaikuttaa erinomaiselta, indeksi, lähdeluettelo, ja hindulaisuuden historia aikojen alusta nykyiseen poliittiseen Janata-kiihkonationalismiin astri.
Papukaijamerkki.

Silmäistyä:
Claire Dederer Elämäni asennot. Mitä jooga minulle opetti. Pokkari. Tammi
2009. 378 sivua.
Naiselle, jolla on erittäin paljon luppoaikaa. Chick-lit. Läpi lyö se, että tekstinkäsittelykoneella on ihan liian helppo kirjoittaa pitkää ja löysää tekstiä. Voisi olla laajennus jostain blogista.
Amerikkalaisilla how to -kirjailijoilla on liikuttava usko siihen että heidän arkensa on kaikista tavattoman kiinnostavaa.
Höttöä. Ajanhukkaa.
Siksi vain pikasilmäilin ja palautan pikaisesti kirjaston uutuushyllyyn.

Mulla on menossa niin mainio dekkari, että pitää kertoa teillekin. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, ranskalainen Fred (Frederique) Vargas, nainen. Käsillä on dekkari Un lugar incierto, suomeksi ehkä Epäselvä/epävarma paikka. Gummerus näyttää julkaisevan hänen teoksiaan ja aika paljon näyttää olevan suomennettuna. Tosin tätä en listasta löytänyt.

Tyyli on niin mainio, että olen hekotellut moneen otteeseen, vaikka tarina on aika kaamea: eräs vanhus on murhattu asunnossaan Pariisissa ja silputtu suunnilleen sentin paloiksi. Tapa, jolla kirjailija kuvaa komisario Adamsbergiä ja hänen alaisiaan on kerrassaan nautittavaa. Jokaisella on omat inhimilliset piirteensä rankan työn keskellä.

Itse aion etsiä muitakin Vargaksen kirjoja. Tämän olen saanut kirjavaihdossa yhdeltä espanjankurssikamulta. Tutkikaapa netistä, linkkiä en tällä padilla pysty laittamaan.

Muoks.
Tämä kirja onkin suomennettu nimellä Jalattomat, elottomat. Enpä olisi arvannut

...sain elämäni ensimmäisen Vareksen luettavakseni.... *huokaus*

Mikä pettymys. Ihan hirvittävän huono.
En tykkää kirjailijan tavasta viljellä huonoja puujalkavitsejä, enkä myöskään siitä, että hän vääntää ne rautalangasta tyhmemmänkin lukijan tajuttavaksi.

Mulla ei ole kirjan turkulaisuutta vastaan mitään ( ), mutta mun mielestä kirja on vielä kesken. Kirjoittaja on kirjoittanut vasta aihion siitä, millaisen kirjan hän aikoo kirjoittaa. Siitä puuttuu tarinaa elävöittävä kuvailu, joka loisi lukijan silmien eteen maiseman siitä, millaisessa paikassa ollaan.

Päätin kuitenkin kahlata opuksen läpi, jos se vielä yllättäisi. Mutta jos se jatkuu samanlaisena loppuun saakka, tämä jää mun viimeiseksi Varekseksi.

Työkaverin suosituksesta tartuin (nyt vasta!) Katherine Pancolin kirjoihin. Aloitin vaan hassusti väärässä järjestyksessä, mutta eipä haittaa. Luin siis ensin Kilpikonnien hitaan valssin, nyt on kesken Krokotiilin keltaiset silmät. Pitkästä aikaa on kiire lukemaan, kun olen tekemässä jotain muuta.

Hurjan kiinnostavia ihmishahmoja ja ihmissuhteita. Harmittaa, etten osaa tarpeeksi hyvin ranskaa lukeakseni alkukielellä. Suomennoskin on kyllä vallan mainio.

Mun pitäis varmaan kanssa poiketa kirjastossa hakemassa jotakin hyvää luettavaa, jotakin, jonka ahmimisesta tulisin iloiseksi. Mä olen lukenut viimeaikoina vain sellaisia tietokirjoja pääasiassa ja tuota Varesta.

Pakko tunnustaa, että siitä tuli vessakirja. Luen sitä muutaman aukeaman päivässä, eikä se vieläkään ole parempaa luettavaa. Päätin lukea tuon loppuun, kun kerran kirja on oma, vaikka yleensä annan itselleni luvan olla lukematta huonoa kirjaa yhtään enempää kuin se kiinnostaa.

Niin, ei kai aina tarvitse olla ajan hermolla. Lukiessa elämykset lienevät tärkein asia. Minä olenkin kokenut hienoja lukuelämyksiä näiden monen 'sokkona' tilaamani kirjan parissa. Espanjalaisten ja eteläamerikkalaisten kirjailijoiden ote on niin erilainen. Autuaasti olen unohtanut sekä kirjailijoiden että teosten nimet. Muistissa on vain hurmaava Isabel Allende, jolta olen lukenut mm. kirjat Eva Luna ja El cuaderno de Maya. Ainakin Paula pitäisi vielä lähiaikoina lukea.