Patrikin sanat ovat niin totta.

Terapiassa on tullutkin jo istuttua ja paljon olen mennyt eteenpäin kaikkein vaikeimmista asioista. Jotenkin toivoisi, että jo vihdoin saavuttaisi sen maaliviivan kun Patrikin mainitsema ylimäärainen roina on heitetty pois.

Kärsivällisyys ei ole parhain hyveeni

perjantaina, 19. marraskuuta 2010 klo 18:07 vaniljakahvi74 kirjoitti::
Patrikin
Kärsivällisyys ei ole parhain hyveeni

...ei minunkaan

Tällä hetkellä ymmärrän kirkkaasti sen, että vaikka koko loppu maailma laihduttaisi, laskisi kaloreita tai hiilareita, minä en voi niin tehdä. Se tekee minut vain sairaaksi. Mutta tämäpä unohtuu niin helposti. Muutamassa päivässä luen jonkun onnistumistarinan, näen jonkun tutun, joka on laihduttanut tms. ja olen koukussa... kyllä minäkin pystyn ja taas olen laihduttamassa ja kierre on valmis.

Nyt tarvittaisiin kirjallisena lääkärin määräys: sinä et SAA laihduttaa, piste!!!!

Suosikkiketjuuni oli pitkästä aikaa ilmestynyt uutta luettavaa. Itsekkään lohdulliselta tuntuu, etten ole ainoa, joka oppii uusia asioita ja katsantokantoja tuskastuttavan (ja lähes nolostuttavan) hitaasti...

Ehdottomana ja mustavalkoisena ihmisenä tappelen edelleen aivan samojen ongelmien kanssa kuin vaikkapa Iode. Tuntuu, et elämä on ollut yhtä laihdutusta, hetken huumaa painoa pudottaessa tai sitten synkistelyä otteen lipsuttua ja painon kivuttua takaisin. Pysyviä muutoksia on tainnut tapahtua kovin vähän. Sen sijaan kaiken kirjavia yrityksiä ja erehdyksiä on kertynyt sitäkin enemmän.

Vasta vähän aika sitten hoksasin olevani hieman ylimielinen uusien elämäntapojen opettelun suhteen. Ajattelin, että totta kai osaan syödä tasaisin väliajoin ja monipuolisesti, ei niissä asioissa mitään opeteltavaa ole. Että ongelma ovat vain aivan kuin jotenkin kaikesta muusta elämästä irrallisena sokerinhuuruiset ahmimiskohtaukset.

Vaan eihän se niin mene. Hiilihydraattiorgiat eivät asetu ennen kuin ne perusasiat on saatu kuntoon. Ja ennen kuin lakkaan ajattelemasta ruokia hyvinä ja pahoina.

Mä sain, Iode, tavallaan sen luvan olla laihduttamatta tehtyäni positiivisen raskaustestin. Alkumetreillä mennään, mutta olen miettinyt, josko nyt voisin löysentää pipoa. Yrittää syödä oman olon ja tuntemusten mukaan, syyllisyyttä tuntematta ja omaa itsetuntoa painon mukaan arvottamatta.

Ekat joulusuklaat on huolella maisteltu eikä olo ole kevyimmästä päästä, mutta ainakaan en ole ahminut mentaliteetilla nyt-syön-kaksin-käsin-enkä-sitten-ikinä-enää. Olen syönyt tasan niin kauan, kuin hyvältä on maistunut ja kieltäytynyt tuntemasta morkkista.

Ihan mielettömän paljon on opeteltavaa, mun pitäisi jo pelkästään opetella syömään useammin ja monipuolisemmin. Vasta sitä kautta nuo toistaiseksi isohkot konvehtimäärät voivat asettua. Mut onpa ollut ihana kerrankin herkutella tuntematta huonoa omatuntoa! Kun tietty paine on poissa, voin ehkä rauhallisemmin etsiä niitä itselle sopivia elämäntapoja. Ehkä sitä kautta ennen pitkää löytyy rentous ja pääsen irti ikuisesta laihduttamisesta ja syyllistämisestä. Toivoa sopii.

Hurjasti voimia jokaiselle, joka näiden asioiden kanssa painii! Ei ole helppoa.

Tämä on myös minun suosikkiketjuni Onnea susseli7 raskaudesta ja toivottavasti se tuo sinulle uutta rentoutta syömisasioihin.
Lueskelin tuolta ruokaosiosta syömishäiriöketjua ja jekkunekun viimeisiä kirjoituksia niin paljon tuttuja samankaltaisia ajatuksia hänen teksteissään on. Samat syyllisyydentunteet ym.

Eilen olin shoppailemassa oikeastaan koko päivän ja söin sekä lounaan, että välipalan ulkona. Mietin äärettömän tarkkaan mitä haluan ja tietoisesti yritin tehdä niin, että en anna ruoan terveellisyyden vaikuttaa ajatuksiini. Lounaaksi söin tomaatti-mozzarella sandwichin salaatilla. Välipalaksi kahvia kahvilassa ja hyvin tarkkaan tiskin äärellä pohdin mitä oikeasti teki mieli: croissantia, jonka otin. Kummatkaan eivät olleet kummoisen makuisia ja tietty katumus tuli siitä, että nyt syön tätä, eikä se ole edes hyvää, eli ihan turhia kaloreita. Tavallaan hukkaan mennyttä...

Yöllä pienin kömpi viereen ja heräsin ja ensimmäiseksi mieleen tuli 3/4 osaa kismetistä, jolla olin illalla herkutellut, että voi ei miksi mä sen söin. Siis ensimmäinen ajatus unenpöpperössä keskellä yötä...
Olen joskus nähnyt laihdutuskuurin aikana unta, että olen syönyt jotain kiellettyä ihan hillittömät määrät ja voi sitä helpotuksen tunnetta, kun aamulla huomaa, että se olikin vain unta.

No eilen kuitenkin meni päivä varsin hyvin, vaikka kriteeriksi helposti tulee, se tuliko syötyä paljon/vähän kalorimittarilla. En kyllä eilisiä kaloreita laskenut, eikä se ole varmaan viisastakaan. Onnistuneeksi päiväksi ja tavoitteeksi pitäisikin ottaa päivä, jolloin olen syönyt vapaasti ja rennosti tuntematta syyllisyyttä mistään riippumatta kuinka paljon olen syönyt. Se on vaikeaa, sillä helposti onnistuneeksi tulee päivä, jolloin kaloreita on vähän, enkä tietenkään tuolloin tunne syyllisyyttä. Haaste onkin se kun pallurat tavallaan kirkuvat punaista ja kalorit paukkuvat, mutta minä olen syönyt en ähkyyn vaan hyvällä mielellä ihanasta ruoasta nauttien ja tuntematta syyllisyyttä. Siinä tavoitetta kerrakseen

Kiitos onnitteluista! Kohta pitäisi olla 12 vkoa kasassa ja toivon mukaan loppuun asti kaikki sujuu hyvin.

Olen, Iode, kanssasi samanlainen siinä, että "hyväksi päiväksi" tulee laskettua vain se, jolloin kalorimäärä on jäänyt varmasti alle kulutuksen. Tai/ja kun pallerot loistavat vihreinä. Äärettömän vaikea on välillä hyväksyä välillä ne keltaiset ja jopa punaiset rivit. Ihan niin kuin joka päivä voisi tai pitäisi olla täydellinen Koulutuspäivillä tänään otin kakkua kahvin kanssa ja illalla herkutellaan vieraiden seurassa. Ja silti kai sitä on ihan hyvä ihminen

Yritän välillä kuunnella ja seurailla työkavereiden tapoja ja kommentteja ja ottaa oppia heistä. Ne hoikimmat ottavat aina tarjottua kakkua ja karkkia sekä syövät lounaalla reilusti. Juhlista he eivät tunnu huolta kantavan eivätkä ota stressiä poikkeustilanteista. Niinpä heidän ei tarvitse syyllistää itseään ja sitten siihen jo valmiiksi kurjaan syödä vähän tai vielä vähän enemmän lisää.

Kuulostaa järkevältä yrittää kuulostella itseään ja syödä sitä, mitä mieli tekee eikä aina vain sitä, mikä olisi järkevää. Toki tahdon oppia syömään terveellisemmin, mutta itse uskon että liiasta kontrollista olisi opittava eroon. En halua elää loppuelämäänikin aina miettien, mitä mun kuuluu, täytyy ja pitää. Tätä kai voisi soveltaa jossakin määrin muutenkin elämässään, ja velvollisuuksien hoitamisen jälkeen tehdä jotakin, mistä tulisi hyvä olo ja mieli

Paljon on opittavaa, mutta jospa pikku hiljaa, pikkuriikkisin askelin ja pieniä oivalluksia tehden

Oikein paljon onnea susseli7
Toivon että osaat ottaa raskausajan (ja sen jälkeisen ajan) rennommin kuin minä ja nauttia raskaudestasi ja pyöristyvästä olemuksestasi

Minä olen tätä sallivuutta harjoitellessani tehnyt niin etten merkkaile ruokiani säännöllisesti. Kerran pari kuussa saatan tarkistaa missä menen. Se on helpottanut paineita ja sitä, että joka päivä harmittaisi tai kaduttaisi. Ja sehän on tietysti sanomattakin selvää, että vain hyvät päivät merkataan

Kiitos onnitteluista, vaniljakahvi74! Toivon tosiaan osaavani nauttia niin raskaudesta kuin toivon mukaan kesällä koittavasta äitiydestäkin. Pari vuotta sua vanhempana olen jo melko varttunut ensisynnyttäjä ja tätä raskautumista ehdittiin jo kotvan odotella.

Olen kanssa vähentänyt merkkailua ja sitä kautta hellittänyt otetta. Syön todellakin liikaa epäterveellisyyksiä vielä toistaiseksi, mutta kun niistä kerta kaikkiaan kieltäytyy ottamasta syyllisyyttä, ei tule huonon omatunnon myötä tarvetta syödä koko loppuiltaa kun-kerran-metsään-meni-mentaliteetilla.

Toivon, että ajan myötä herkkumäärät alkavat pienentyä ja alan uskoa oikeasti, ettei mun tärkein tehtävä painonhallinnassa ole herkkujen rajoittaminen. Kun voin kääntää huomion kieltäytymisistä ja syyllistämisistä muihin asioihin, aikaa ja energiaa jäänee ruuan laadun ja ruokailuvälien tarkkailuun. Jotenkin uskon, että näistä yhdessä alkaa muodostua elämäntapa, jota voisin loppuelämäni ja hyvillä mielin noudattaa.

Ja mulle siis uutta perspektiiviä antaa todellakin tuo masumurunen, jonka ansioista en voi odottaa alati vajoavia vaa'anlukemia. Kesäksi en voi tavoitella bikinikuntoa, joten kerrankin on oikeasti rauhaa opetella ihan hitaasti uusia asioita eikä voi suinpäin syöksyä suuriin muutoksiin ja sitten taas epäonnistumisiin.

Lisäys vielä...

Sellaisia pieniä muutoksia huomaan jo, että sen lisäksi, etten enää yleensä syö itseäni kipeäksi ahmimalla herkullisuuksia "varastoon", maistelen konvehteja hitaammin napostellen ja otan makeaa yhä useammin vasta jälkiruuaksi. Pieniä pisaroita, joista toivon mukaan kasvaa vielä joskus iso onnistumisten virta

Viikko on itselläni mennyt varsin hyvin. Töiden jälkeen kyllä päivällinen tuppaa olemaan varmaankin liian suuri ja pitäisi varmaan koittaa satsata enemmän aamupalaan ja lounaaseen. Itse olen huomannut, että kun olen juhlimassa, vierailla tai kotona on vieraita syön oikeastaan aina hyvin kohtuullisesti. En ajattele ruoan kalorimääriä, nautin ruoasta ja herkuista, mutta todellakin hyvin kohtuullisesti ja ihan rajoittamatta. Huomaan nauttivani seurasta/tilaisuudesta niin paljon, että ruoka asettuu oikeihin suhteisiin ja se on hienoa. Minulle suurin ongelma on syöminen yksin tai kotona ollessa, se on siis yleensä silloin kun ei ole muuta tekemistä, rentoutumista.
Mutta olen iloinen, kun huomaan, että syöminen on todellakin ajoittain hyvin pakotonta, juuri sellaista kun se pitäisikin olla.
Ja painokaan ei ole nyt viikossa ainakaan noussut taitaa olla muutama sata grammaa miinuksella.
Viikonloppu on täynnä menoa, juhlia ja sukuloimista...mikäs sen mukavampaa

Ja pitää vielä palata aiheeseen niin, että tämä juhlasyömisen tila ei todellakaan aina ole ollut näin, vaan vuosia tilanne oli sellainen, että juhlissa annoin itseni todellakin luvan herkutella, vaikka oikeastaan ei olisi saanutkaan ja päätin jo etukäteen, että seuraavana päivänä alkaa se tosi tiukka laihis, joka tietenkin sai aikaan sen, että vetelin kaikkia kaksin käsin, jolloin sekä fyysinen, että psyykkinen olotila oli kaikkea muuta kuin mukava. Loppukaneetiksi siis, että toivoa on, ainakin jotakin olen vuosien mittaan oppinut

Mukavaa maanantaita!

Vatsa pömpöllään nousin uuteen viikkoon. Kun mies vihjaisi eilen, että voisimme lopettaa tuon suklaan ylenmääräisen puputtamisen, tuli eilen illalla pitkästä aikaa syötyä ns. varastoon. Nyt on sitten herttaisen turvonnut olo ja jälkikäteen jurppii. Paino on sekin tietty reagoinut jatkuvaan naposteluun. Mutta tehty mikä tehty.

Syön kanssa aamuisin ja lounaalla turhan kevyesti, joten nyt yritän heti aamusta aloittaa kunnon aamiaisella ja yritän töissäkin syödä reilummin, vaikkei se keskuskeittiön ruoka aina niin herkullista olekaan. Sitä kautta on varmaan helpompi illallakin syödä kohtuudella ja herkut houkuttelevat vähemmän. Pitää taas syödä nekin jälkiruuaksi eikä natustaa kirjan kanssa tai tv:n ääressä...

Syyllisyyden suohon kieltäydyn siis vajoamasta ja jatkan taas siitä, mihin edellispäivänä jäin Paljon on oppimista, mutta tosiaan, kyllä sitä jo jotakin pientä on matkan varrella takaraivoon jäänyt.