Minusta voi aivan reilusti todeta, jos vanhemmat opettivat huonoille tavoille. Ei lapselta voi olettaa, että tämä oppisi muuta kuin sen, miten kotona käyttäydytään. Kun ollaan vihdoin aikuisia, saattaa kestää vuosia, ennen kuin tajuaa, missä menee pieleen ja miksi, ja sitten lisää vuosia, ennen kuin pystyy muuttamaan käytöksensä.

Miksei siis voisi sanoa, että huonojen ruokatapojen oppiminen oli vanhempien syy? Eri asia on, ettei hyödytä mitään syyttää heitä asiasta. Aikuinen on itse vastuussa muutoksen tekemisestä.

En osaa oikeastaan sanoa, koska suhde ruokaan alkoi vääristyä. Luulen suurimmaksi syyksi lihavuuteeni lähinnä sen etten ole ikinä ollut innokas liikunnanharrastaja. Lihavuuteen vaikuttaa tietysti myös geenit, monirakkulaiset munasarjat ja uudehkot ruokatottumukset.

Äidin kanssa olen usein keskustellut lihavuuteeni vaikutavista tekijöistä. Äiti syyttää itseään, kun en kuulemma ihan vauvana saanut tarpeeksi ruokaa imetyksessä. En ilmeisesti ollut kovin innokas imijä, johtuen ehkä siitä, että ensimmäiset elinviikkoni olin letkuruokinnalla. Äiti sanoi, ettei ole ikinä ennen nähnyt kenenkään vauvan olleen yhtä innostunut perunasta kuin minun, kun sitä ensi kerran sain. Olin kuulemma ahminut todella paljon. (Ihmekkös kun en enään oikein perunasta välitä.)

Meillä on kotona syöty aina aika terveellisesti. Salaattia on aina ollut tarjolla ruoan kanssa ja kaapissa on ollut vihanneksi, hedelmiä ja pakkasessa marjoja. Kaikki ruoka tehtiin kotona itse eli einesruokia ei käytetty eikä roskaruokaa juuri syöty. Lämpöisen ruoankin söin muksuna kaksi kertaa päivässä. Olen vain ilmeisesti syönyt enemmän kuin olen kuluttanut.

Karkkipäivää ei minulla ollut lapsena, kunnes sellaisen itse pyysin. Sain yleinsä silloin tällöin karkkia ehkä kerran pari viikossa. Sitten joku kerta äiti keksi hyvän idean innostamaan minua matematiikkaan, josta en pitänyt. Tietystä määrästä tehtyjä lisätehtäviä sain snickersin. Palkinto sai minut kyllä innostumaan matematiikasta ja tulin jopa ihan hyväksi siinä. Matematiikka oli vielä lukiossakin lempiaineeni. Toki yläaste ja lukioaikana näitä palkkioita en enään saanut
En tiedä juontaako mielihaluni makeaan lukiessani tentteihin juuri tästä. Oikeastaan vasta viime vuosina tästä on tullut ongelma.

Jossakin elämän vaiheessa viisastuin ja vaihdoin karkkipäivän hedelmäpäiväksi. Tällöin sain joitakin erikoisia hedelmiä, kuten granaattiomenoita, persikoita ja nektariineja. Tällöin myös onnituin laihduttamaan.

Viimeisin suurin syy lihoamiseeni oli parisuhteen alkaminen. Mieheni on tottunut syömään aamupalaksi pullaa/kuivakakkua jne. ja päiväkahvilla myös edellisiä joka päivä. Mieheni pitää myös roskaruoasta kuten hampurilaiset, kebab, pizza jne. ne ovat hänen mieli-iltapalojaan ja välillä myös lounaitaan. Karkit ovat myös hänen suuri intohimonsa etenkin suklaa. Mieheni on oikeasti syönyt joka päivä roskaruokaa, sipsejä ja karkkia yhdessä elämän vaiheessaan eikä ole lihonnut. Hän painaa aina vaan 65 kg (on kai noin 175 cm pitkä).Eli kun muutimme yhteen aloin syödä samoin kuin hän. Tämän seurauksena lihosin 5 vuodessa noin 15 kiloa. Mieheni sai minut pitämään roskaruoasta, jota en juurikaan syönyt, ennen hänen tapaamistaan. Päiväkahvilla on myös ihan pakko saada jotakin makeaa. Tällaistakaan mielihalua ei ollut ennen.

Liikuntani väheni myös kun opiskeluissa tuli kiire ja stressi. En vain yksinkertaisesti jaksanut tehdä pitkiä lenkkejä.

Yhä edelleen eniten laihtumistani hidastaa se, että tulee poikettua kaupungilla hänen kanssaan heseen tai muuhun vastaavaan. Karkkia tulee naposteltua, koska hänellä sitä usein on. Iltapalaksi tulee haettua pizzaa tai ostettua kaupan pakasteesta. Onneksi jo useampia kertoja olen onnistunut välttämään tällaiset iltapalat/lounaat, mutta repsahduksiakin sattuu. Jos en joskus vaihda miestäni, niin joudun koko loppuelämäni taistelemaan hänen mielitekojaan vastaan. Taitaa vain aika näyttää onnistunko vaiko enkö. Itseni kannalta toivon onnistuvani. Miestäni kun en viitsisi vaihtaa kun muuten synkkaa yhä edelleen ihan hyvin.

Johna:
Minusta voi aivan reilusti todeta, jos vanhemmat opettivat huonoille tavoille. Ei lapselta voi olettaa, että tämä oppisi muuta kuin sen, miten kotona käyttäydytään. Kun ollaan vihdoin aikuisia, saattaa kestää vuosia, ennen kuin tajuaa, missä menee pieleen ja miksi, ja sitten lisää vuosia, ennen kuin pystyy muuttamaan käytöksensä.

Miksei siis voisi sanoa, että huonojen ruokatapojen oppiminen oli vanhempien syy? Eri asia on, ettei hyödytä mitään syyttää heitä asiasta. Aikuinen on itse vastuussa muutoksen tekemisestä.

Tässä on kyllä perää. Mutta vaikeita asioita nämä ovat. Kyllä minunkin on täytynyt itselleni myöntää, että meillä suvussa on ollut tällainen "tuputtamisperinne". Reippaat lapset syövät reippaasti, ja nirsoja ja nirppanokkia on aina halveksittu. Asia on kuitenkin kauhean arka. Äitini on kuollut nuorena, ja on vähän jalustalla mielessäni. Mutta ihmisiähän me kaikki olemme - kaikkine virheinemmekin, äiditkin. Ensi kertaa olen täällä keskustelupalstalla tätä asiaa vähän avannut, ja luulen kyllä päässeeni lähelle ongelman alkujuurta, enkä halua samaa painolastia lapsilleni siirtää.
Toisaalta äitinä mietin sitä, miten itse tuntisin, jos lapseni aikuisena sanoisivat esimerkiksi, että meillä aina kotona juotiin paljon viiniä, ja siksi minusta tuli alkoholisti..

Mielestäni minulla ei ole ollut varsinaisesti vääristynyt suhde ruokaan, ennen kuin aloin laihduttamaan ja ajattelemaan koko asiaa... Nyt se taitaa olla vääristynyttä, sillä koen huonoa omatuntoa herkutteluista (en tosin aina) ja kyttään syömisiäni ties jo kuinka monetta vuotta (tosin tuloksetta), mikä ei voi mitenkään olla normaalia.

Mutta siis aiemmin. Sehän on ihan luonnollista, että ihminen pitää rasvaisesta ja makeasta ruoasta: siitä saa energiaa pahan päivän varalle. Ei siinä siis sinänsä ole mitään vääristynyttä, kun nyt ajatellaan ihmisen evoluutiota ja sitä, että ruoan yltäkylläisyys on hyvin tuore ja uusi asia ihmiskunnan historiassa. Ennen mässäiltiin samalla tavalla silloin, kun oli ruokaa. Ennen sitä ei vain aina ollut, eikä tietenkään nykyäänkään kaikilla ja kaikkialla.

Musta siis ylipainon syynä ei tarvitse olla minkään suuren ongelman. Voi vain pitää syömisestä, ruoan mausta, ihmisellehän maistuu jo luonnostaan korkeaenerginen ravinto. Minä ainakin rakastan ruokaa, ja taatustí herkuttelisin edelleen päivittäin, jos en lihoisi. Melkein syömishäiriöiseksi olen alkanut tuntea itseni vasta ruokamääriä tarkkaillessani... Aion tätä kuitenkin vielä jatkaa, mutta toivottavasti en loppuelämääni.

Tietysti monilla on oikeasti vääristynyt suhde ruokaan, kenellä mistäkin syystä johtuen, mutta aina siis se ei varmasti ole syynä lihomiseen tai laihtumiseenkaan.

Sairastuin pahoin ja jouduin sairaslomalle enkä voinut juurikaan liikkua eikä ollut mitään muuta tekemistä kun lukea ja syödä karkkia Kun pääsin parempaan kuntoon ja pääsin jo liikkumaan niin karkki jäi olennaiseksi osaksi jokapäiväistä leipää ops:

Moi,
Ajatuksia herättävä ketju.. harvoin oikeastaan tulee ajatelleeksi tällaisia asioita itsekseen.
Mun osalta kiintymys makeaan on varmasti jo tissimaidossa tullut. Vanhempani olivat n. 19 vuotiaita kun olen syntynyt ja taloudellisesti ei kovin hyvin aivan nuoruusvuosinani ole heillä mennyt. Äitini luonteena on aina ollut ja on vieläkin, suuri halu antaa lapsilleen jotain kivaa ja hyvää.. Ja kun rahaa ei muuhun ole oikeastaan ollut, kaikki palkitseminen on tapahtunut oikeastaan karkeilla tai muulla herkuilla. Lisäksi äiti inhoaa ruoan laittoa ja isä "rehuja". Eli koko perhe on elänyt lähinnä napostelemalla.
Noin 16 kesäiseksi runsas liikunta ja lähes pelkillä karkeilla eläminen piti huolta "linjoista" mutta sitten tapasin mieheni ja jouduin opettelemaan hänen perheensä tavan ruokailla ja elää.
Heidän elämänsä ruokailun suhteen oli juuri päinvastainen kuin lapsena opittu tapa. Isoäiti, äiti ja poika elivät kolmestaan samassa taloudessa. Isoäiti oli pitokokki ja todella piti huolta siitä että ruokaa oli paljon ja se oli maukasta. He olivat tottuneet taas kasvavan nuoren miehen ruokamääriin ja eivät todellakaan tajunneet että 16 vuotias tyttölapsi ei syö samaa määrää (6-7 perunaa kastikkeineen, salaatteineen ja jälkiruokineen..) ruokaa. Ruoka annosteltiin valmiiksi lautaselle ja minähän kilttinä tyttönä pistelin kaikki, koska kotona oli opetettu ettei ruokaa saa jättää lautaselle.... Joskus jopa lautaselle lätkäistiin uusi annos vastustelusta huolimatta, että saadaan kattilat tiskiin.. sen jälkeen vielä jälkiruoka, joka oli joskus jopa riisipuuroa (ruokaa jota meillä kotona syötiin pääruokana).
Oikeastaan näistä ajoista on lähtenyt alkuun lihominen, joka ei toki vieläkään ole oikein kurissa. Oikeaa ruokaa olen oppinut syömään kohtuudella mutta kaikki karkit, suklaat, pullat yms. eivät ole kohtuudessa vieläkään. Kai se tunnesyöminen on se pahin kompastuskivi.. kaikki ilot, surut, murheet, onnet on aina palkittu suklaalla.. Saldona +51 kg /15 vuodessa. Hitsi, tajusin just että olen kaksinkertaistanut painoni ensitapaamisen jälkeen ops:
Onneksi siitä on nyt lähtenyt -14 kg viimeisen 3 vuoden aikana.. mutta varaa on vielä!
Tässä sitä nyt opetellaan uusia tapoja hitaasti mutta varmasti!!

miranda:
Toisaalta äitinä mietin sitä, miten itse tuntisin, jos lapseni aikuisena sanoisivat esimerkiksi, että meillä aina kotona juotiin paljon viiniä, ja siksi minusta tuli alkoholisti..

Varmasti ihan kamalalta! Eihän kukaan tahdo tehdä lapsilleen pahaa eikä opettaa vääriä tapoja. Siksikin minusta suoraan syyttely on turhaa, mutta voihan asian todeta, jos se tulee puheeksi jostain syystä.

Määä:
Mielestäni minulla ei ole ollut varsinaisesti vääristynyt suhde ruokaan, ennen kuin aloin laihduttamaan ja ajattelemaan koko asiaa...

Mutta siis aiemmin. Sehän on ihan luonnollista, että ihminen pitää rasvaisesta ja makeasta ruoasta: siitä saa energiaa pahan päivän varalle. Ei siinä siis sinänsä ole mitään vääristynyttä-- Musta siis ylipainon syynä ei tarvitse olla minkään suuren ongelman. Voi vain pitää syömisestä, ruoan mausta, ihmisellehän maistuu jo luonnostaan korkeaenerginen ravinto.

Tietysti monilla on oikeasti vääristynyt suhde ruokaan, kenellä mistäkin syystä johtuen, mutta aina siis se ei varmasti ole syynä lihomiseen tai laihtumiseenkaan.

Ajattelen kai hiukan samalla tavalla. Olen lueskellut tätä kejua ja miettinyt omia taustojani, mutta en ole pystynyt näkemään mitään vääristymää. Tykkään herkuista, joten olen syönyt niitä reilusti. Siinä ei ole mitään vääristynyttä.

Ainoa vääristymä on ehkä se, että kun jossain vaiheessa totesin turpoavani kohtuullisen kovaa tahtia, syöminen muuttui vääräksi. Eli karsin mieluummin lämpimän ruuan (koska en juurikaan tykkää ruuasta) jotta saatoin syödä sipsejä. :roll: Että se nyt ehkä ei ollut niin vahva vaihtoehto, mutta vääristymää en tässäkään näe - ainoastaan tosi tyhmän parikymppisen tytön.

Mutta muuten en varsinaisesti tunnusta vääristynyttä ruokasuhdetta. Herkkujen syöminen ei lähtökohtaisesti ole mielestäni vääristyneen ruokasuhteen merkki.

Todella mielenkiintoinen keskusteluketju. Olen lukenut ja lukenut ja tuntenut tutun tunteen monessa kohdassa. Montaa kohtaa voitaisiin pitää jo kokemuksellisesti todeksi näytettynä. Kuitenkin vielä omaa historiaani miettien:

Poikani sairastui n. 20v sitten murrosikänsä kynnyksellä juveniiliin diabetekseen.
Opettelin ja opin ruokavalion ja ruuanlaiton 5g ja puolentunnin tarkkuudella. Ja ohjeet olivat todella tiukat. Nuoren pojan elämä ei kyllä niissä raameissa pysynyt, mutta koko perheen ruokatalous kyllä - eikä ollut silloin liikakiloja. Poika kasvoi ja muutti maailmalle ja äiti repsahti. Leskeksikin jouduin ja ainakaan ruuanlaitolla ei enää ollut väliä. Söin ja join kaikenlaista, mutta liiallisimmin paino alkoi nousta vasta 2 vuotta sitten, kun jouduin kortisonilääkitykselle lihasreuman vuoksi. Lääkkeen määrännyt lääkärikin mainitsi lihomisen sivuvaikutuksena. Lääkitys purettiin jo poiskin, mutta tauti uusi. Lihominen olisi edessä, mutta nyt olen kiloklubissa - onneksi. Ruoka maistuu, syötättää, mielitekoja riittää, tekosyitä löytyy vaikka minkälaisia makeanhimoon, -janoon ja ties mihin. Painoni nousisi varmaan huimaa vauhtia, jos en olisi vuoden alussa liittynyt kiloklubiin, kun säikähdin vaakani lukemia. Nyt paino putoaa muutamia satoja grammoja peräti alaspäin näiden ohjeiden ja kirjaamisten tukemana. Mielitekojani ja syömishalujani hillitsee keskustelupalstan lukeminen, samaistuminen tunnetasolla ja ruokien kirjaamisesta saamani tieto. Merkillinen vaikutus on päivän ruokapalluroilla, jos ne ovat vihreällä ja päivän ateriat kaikki syöty, niin oman ohjelman katsominen makeanhimon yllättäessä on riittänyt. En ole raatsinut rikkoa kaunista vihreää - miten niin on voinutkin käydä himosyöpöttelyn sijasta - ihanaa.
Syöminen on pääelinkeino. Kiloklubin jäsenenä sitä tulee toteutettua kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Muuten omien mielitekojen mukaan makean, rasvan ja kaiken suussa sulavan osuus nousisi huimasti ja paino sekä paha olo sen myötä. Mikä ihmisen mieliteot sitten niin vinksalleen saa? Helppous, laiskuus, nautinnollisuus, ylenkylläisyyden nirvana. Niin kai, mutta klubilaisten kertomuksia lukiessa myös jokin muu ihmisluonnolle ylipääsemätön juttu. Kauneusihanne - muinoin pullerot nyt hoikat, laihuus ei kyllä ole kaunista -
naisellisuus, miehekkyys, seksikkyys ja tyytyväisyys tai tyytymättömyys omaan itseensä. Kaikki nuo ovat kytköksissä syömiseen, ei siis mikään helppo juttu hallittavaksi. Niin, huonoa se on asioiminen nälkäisen miehenkin kanssa, ensin kunnon ateria ja sitten ...

Tutulta tosiaan tuntuu monikin tarina... Omasta "tarinastani" sen verran, että lapsuudestani muistan sen kuinka äitini ja äidinäitini aina tuputtivat syötävää silloin kun olin pahoittanut mieleni - selvästi sukupolvelta toiselle kulkeutunut piirre/tapa! Ajattelen nyt, että onneksi itse olen tiedostanut asian, jotta voin itse kolmen lapseni kohdalla toimia toisin, niinkuin olen yrittänyt tehdäkin.

Toinen asia lapsuudestani/nuoruudestani, joka edelleen liittyy äitiini: ollessani toisella kymmenellä äitini alkoi lihoa, osin johtuen kilpirauhasen vajaatoiminnasta, mutta mukana oli myös masennusta ja ahmimista. Lapsena ja nuorena en ole koskaan ollut hoikka, mutta kuitenkin normaalipainon rajoilla, vaikka koin kyllä itseni silloin "lihavaksi". Meillä oli kyllä muuten säännölliset lämmin ruoka-ajat, mutta iltaisin siten itse kukin kävi kaapilla napostelemassa silloin kun jotakin teki mieli... Ja sitten vielä isästäni: kun äiti lihoi, isä ei sitä hyväksynyt, vaan sanoi ääneen esim. että sitten kun olet laihempi, niin voin lähteä sinun kanssasi lomamatkalle - tämä on selvästi ollut vaikuttamassa myös omaan itsetuntooni, koska huomaan usein ajattelevani, että mieheni ei nyt hyväksy minua, koska olen ylipainoinen, vaikka hän ei ole koskaan niin sanonut...

Olen toki syytellyt vanhempiani huonosta mallista, mutta olen myös oppinut antamaan anteeksi ja ymmärtämään etteivät he sitä ole tahallaan tehneet. Ei omia tunteitakaan saa pitää sisällään vaan voi tuntea katkeruutta, vaikka ei sitä tietenkään tarvitse kaataa äidin/isän päälle! Olen kuitenkin itse vastuussa nyt itsestäni, ja voin tehdä toisin, jos niin haluan. Tässä on kuitenkin ollut iso ongelma, jonka olen vasta nyt tiedostanut. Päätin jo 17-18-vuotiaana, ettei minusta tule samanlainen kuin äidistä, ja nyt vuosien jälkeen olen huomannut, että monista yrityksistä huolimatta olenkin vähitellen ajautumassa samaan tilanteeseen. Laihdutusyrityksiä on ollut useita, jotka kuitenkin viimeistään 2kk kuluttua päättyvät hallitsemattomaan ahmimiseen.. Luettuani positiivisen ajattelun kirjoja (mm.Keijo Tahkokallio) sain "herätyksen": se mistä olen pian 20 vuoden ajan halunnut pyrkiä POIS, on koko ajan vain vahvistunut käyttäytymisessäni!!! Eli nyt olen opettelemassa kääntämään ajatusmaailmaani positiivisemmaksi, ja erityisesti mielikuvat positiivisesta itsestäni ovat tärkeitä. Jos tähän ei itsenäisesti pysty, voi kääntyä esim. NLP-terapeutin puoleen, he ovat asiantuntijoita mielikuvien "muokkaamisessa", ja omien positiivisten voimavarojen löytämisessä.