Olen vähän raivaillut. Eilen kävin läpi jääkaapissa säilytetyt lääkkeet ja poistin vanhentuneet. Samaan syssyyn kävin lääkekaapista kaksi vanhaa särkylääkepakettia, jotka muistin ostetun, kun lapsenlapset oli pieniä. Ennestään olin jo kerännyt yhteen muovikassiin apteekkiin menossa olevia lääkkeitä ja avustaja vielä pölyjä pyyhkiessään oli kerännyt hyllystäni vanhaksi menneitä kipusalvoja. Kaikki samaan pussukkaan ja mies vei ne apteekkiin, kun kävi itselleen lääkkeitä.

En ole pitkään tarvinnut kipusalvoja niskaan. Siitä olen onnellinen. Minähän pääsin noin 50-vuotiaana osatyökyvyttömyyseläkkeelle kovien ja jatkuvien niskakipujen takia. Yhdessä vaiheessa niskaan harkittiin leikkaustakin, mutta kun kädet kuitenkin toimivat ja halvausriski oli suuri, leikkausta ei tehty. Edelleen kyllä minulla on pieniä pakkoliikkeitä ja kömpelyyttä vasemmassa kädessä.

Huomenta Melluh. Olet kyllä kulkenut todella pitkän kiputien.  Onko ollut koskaan kivuttomia kausia? 

Huomenta aamu-uinnilta. On se niin parasta. 
Istun vielä rannalla. Lapset nukkuvat.

Mukavaa päivää.

Huomenta.

Nukuin huonosti ja vähän. Josko muistaisi tänään ottaa Melatoniinin. Tänään "vain" 27c luvassa.

Aamupala vieläkin syömättä, ei ole sille mielitekoa vaikka olisi vadelmiakin. Keräsin illalla 2 litraa. Panin jääkaappiin yöksi, putsihommilla alkaa päivä. 

Jaksetaan vielä tässä helteessä❤️.

Hei
Meillä on ulkona yli 30 astetta lämmintä. 

Siniliini
Kiitos. Kun pääsin osatyökyvyttömyyseläkkeelle, niin pääsin aika hyvin eroon niskasäryistä. Sain ihan syystä jättää osan työtehtävistä muiden tehtäväksi. En enää esim. hyllyttänyt kirjastossa kirjoja, koska niska ei kestänyt taaksetaivutusta. Muutenkin elämä alkoi parantua. Olin 20 tuntia kolmena päivänä viikossa töissä ja vapaapäivinä jaksoin sauvistella ja laihduinkin 10 kiloa. Olisin toivonut, että olisin voinut jatkaa töissä vielä pitkään, mutta tuli ensimmäinen kasvain selkäytimeen ja ehti viottaa hermoja niin paljon, etten enää pystynyt töihin. 

Oi miten paljon sosiaalista elämää. En ehtinyt reppua purkaa kun jo ystävän luo kylään. Nyt vasta pyykit koneessa.
Täytyy nyt tankata kesää ja ihmisiä, selviää sitten talvesta, toivottavasti. 
Hyvää yötä. 

Poika, mies ja minä oltiin  myöhäisen illan  kalassa. Just äsken tulimme. Saatiin kaksi parikiloista haukea.  Voi riemua! 
 Poika nyt opettelee isänsä ohjaamana  kalan perkausta  ja filerointia.  Viikonloppuruoka on nyt saatu ilmaiseksi. Mies osaa fileroida ja paistaa kalan, joten minulla vapaapäivän ruuan valmistuksesta.  Ehkä voisin  kanttarellikastikkeen tehdä.
Kyllä kesän riemut ovat upeita!  

Olin ajatellut mennä ajoissa nukkumaan. Olin pannut koneen kiinni ja ottanut jo kuulolaitteetkin pois ja luin olkarissa Hesaria. Sisko soitti, kun kello oli vähän yli yksitoista. Puhuttiin tähän saakka.

Minulta kyllä meni unet ja stressi taas kasvoi. Hänen tyttärensä oli ollut lomalla käymässä ja oli kysellyt hautapaikoista. Minä olen monesti kysynyt, mitä haluaa haudoille jatkossa tehtävän. Meillä on kaksi hautaa, mummoni yksittäishauta ja vanhempieni hauta, johon veljeni uurna on laskettu. Olen kysynyt, kumpaan hautaan hän haluaa (sallii) meidän perheen uurnat laskettavaksi. Hän itse ilmoitti minulle, että hän haluaa mummon hautaan. Minä sitten sanoin, että meidät haudataan vanhempien ja veljeni hautaan, kun siihen mahtuu sitten hyvin.

Nyt sitten siskoni ja siskontyttö olivat ehdottomasti sitä mieltä, mitä sisko on tyrkyttänyt minulle jo ennenkin, että meidän tulisi hankkia oman perheen sukuhauta, johon mies, minut ja poika ja pikkutyttöjen äiti sitten voitaisiin haudata. Minä en siis kelpaisi sukuni hautoihin, vaikka sisko ja veli niihin haudattaisiin. Tai oikeammin miestäni ei saisi haudata sinne, näin koen.

Sanoin, että minä olen maksanut vanhempien hautapaikan uudistamisesta. Sisko sitten esitti, jotain muistolehtoa ja muuta.

Minä olen sukututkimusta tehdessäni tutkinut hautausmaita ja enkä halua, että meidän nimemme laitetaan johonkin seinämään muiden kuolleiden kanssa siinä järjestyksessä, missä ihmiset sattuvat kuolemaan.

Eikä minusta ole mitään järkeä hankkia uutta hautapaikkaa, maksaa siitä ja pitää sitä kunnossa, kun kun noihin kahteen hautaan mahtuu meidän pieni suku uurnissa aivan hyvin. Ja uurnat maatuvat melko nopeasti, joten myös mahdollisesti muukin suku mahtuu niihin.

Minä olen sanonut siskolleni, että pikkutyttöjen äiti on vuosia hoitanut haudat, istuttanut kukat, vienyt kynttilät jne. Kolmen haudan hoito eri paikkakunnalla on liikaa. 

Eikä ole ollenkaan varmaan, saisimmeko me kaupungista hautapaikan vai pitäisikö meidän hankkia se täältä, missä nyt asumme.

Onneksi minä olen hoitanut ne hautapaikkamaksut ja minä olen hautojen haltija. Tulkoon vaikka sukuriita, niin meidät haudataan vanhempieni hautaan.

Sen verran olen suuttunut, että kun olen miettinyt miehen hautajaisia, niin ehkä siskoni sukua ei kutsuta niihin. Pidetään vain oman perheen kanssa. Kirkoon kuulumattomina meillä ei ole siunaustilaisuutta, vain muistotilaisuus ja uurnan lasku.

Mies kyllä aikoinaan sanoi haluavansa, että tuhkat ripotellaan Saimaaseen jonkun niemen nokasta, mikä on ollut hänelle nuorena purjehtiessa tärkeä paikka. Minä olen lapsena kärsinyt, kun meillä ei ollut mummojen, ukkien, setien tai muun suvun hautoja. Rivihautaan haudatut ei olleet tiedossa ja äitini suku oli evakkosuku. Pikkutytöt ovat tottuneet käymään suvun haudoilla ja minusta heillä pitää olla paikka, jossa he voivat muistella ukkia ja mummoa.

Tiedän kyllä, että vainajia voi muistella missä vaan ja niin nykyään teenkin, kun en ole vuosiin käynyt haudoilla, mutta lapselle minusta on hyvä olla konkreettinen paikka, jossa tietää meidän olevan. 

Juteltiin me siskon kanssa sitten muutakin, ei riidoissa erottu, mutta kyllä mulla unet karkasi.

Minä luen nykyään historiallisia romaaneja Suomesta. Parhaillaan luen Pirjo Tuomisen kirjaa Kenraalitar, on uusi painos kirjasta. Ensin luulin, että en ole sitä aiemmin lukenut, mutta sitten tuli tuttuja maisemakuvauksia ja jotain muutakin.

Kirjassa nuori suomalainen nainen naitetaan keski-ikäiselle Venäjän armejan upseerille ja he asuvat Pietarissa. Kirjassa kuvataa toisaalta rikkaiden elämää, mutta nuori tyttö kiinnittää huomiota riistettyihin tehdastyöläisiin, kerjäläisiin ja muihin köyhiin.

Minun äitini isoisä lähti aikoinaan Ilomantsista Pietariin räätälin oppiin. Perheestä muutti useita lapsia Pietariin. Isoisäni muutti räätälimestarina Viipuriin, mutta yksi hänen sisaristaan meni naimisiin suomalaisen viilarin kanssa. Viilari kuului varmaan noihin riistettyihin tehdastyöläisiin. Perheeseen syntyi useita lapsia, joista vain yksi lapsi kasvoi aikuiseksi. Hän tuli Suomeen, kävi Sortavalan seminaarin ja meni naimisiin opettajan kanssa.

Äitini isoisän perheessäkin ehti kaksi lasta kuolla pienenä Pietarissa. Viipurissa syntyi kaksi tyttöä, joista toinen kuoli pienenä johonkin tautiin ja toinen kuoli jäätyään kärryjen yliajamaksi. Lisäksi syntyi kaksi poikaa, joista äitini isä oli nuorempi. Molemmat opiskelivat provisoreiksi ja vanhempi oli apteekkari. Äitini isä kuoli melko nuorena, äiti on 7-vuotias.

Tuon apteekkari poika toisesta avioliitosta on naimisissa naisen kanssa, jonka esi-isä palveli ratsumestarina keisarillisessa suvussa, olikohan veljen ratsumestari. Osa suvusta, ainakin äiti ja kaksi tytärtä, tapettiin  vallankumouksessa kotona Hatsinassa. isä ja osa aikuisista lapsista oli vartioimassa Terijoella sukuun kuuluvan vävy huvilaa. He tulivat sitten Suomeen. 

Vävy oli englantilainen, jonka suvulla oli verkatehdas Pietarissa. Vävyn perhe oli vallankumouksen aikaan Englannissa ja he tulivat Suomeen asumaan. Serkun vaimon isoäiti meni naimisiin maanviljelijän/tilallisen kanssa. Jatkosodan aikaan englainen perhe joutu muuttamaan pois Suomesta, ainoastaan yksi pojista, jolla oli Suomen kansalaisuus, jäi tänne. Muut muuttivat Englantiin.


Kirja tarjoaa minulle siis tavallaan katsauken suvun historiaan molemmilta puolilta.