En ole tämmöistä ketjua täältä huomannut. Tarkoitus olisi kertoa mikä muuttui kehossa tai mielessä lihomisen aikana. Vähän niin kuin motivaatioketju, käänteisesti... jotta voidaan miettiä, miten paljon mukavampaa on sitten kun edistytään tavoitteissa.

Omalla kohdalla: 5 vuodessa n. 75 -> 85 kg. En tajunnut lihovani, joten luulin että nämä muutokset johtuu jostain muusta:

- hengästyn tosi paljon helpommin (luulin että kunto on huono)
- pienikin sairastelu vaikuttaa pidemmän aikaa liikunnassa
- en enää pysty kunnolla kumartumaan kengännauhoja sitomaan, vaan nostan mieluummin jalan penkille (ennen pystyin)
- on tullut refluksioireita syönnin jälkeen
- olen paljon kömpelömpi, en uskalla enää kävellä esim. liukkaalla kalliolla pitämättä kiinni jostain (ennen kiipesin ja hyppäsin mielellään)
- kaikki saappaat ei enää mahdu jalkaan varresta (ennen meni lähes kaikki omankokoiset saappaat)
- takapuoli on levinnyt selvästi, koska joissain bussien penkeissä se ottaa kiinni reunoihin/vieressä istujaan
- kun nousen ylös penkistä, olen alkanut tehdä sellaisen nykäisyliikkeen vaikka ennen nousin tasaisesti
- ylämäkien ja rappusten kävely on tuskaa yhtään pidempiä matkoja
- ajattelen automaattisesti, että ei kannata kiinnostua tosi komeista miehistä, koska olen itse epäviehättävän paksu (vielä 75 kilossa oli toiset mietteet)

Nyt sitten laskusuuntaan! Odotan innolla, mitä tuntemuksia tulee vielä 75:n toiselta puolen... Kertokaa omia kokemuksia.

Olin ennen raskautta 75 kg ja raskauden jälkeen pitkän aikaa noin 84 kg. Kumartuessa sen ainakin huomasi, että jotain siinä on tiellä, kun ei tuntunu pystyvän kengännauhoja sitomaan! Tai kun autossa ratin takana ähisi ja yritti säätää jotakin...

Onneksi nyt on olo vähän helpottanut, kun noin 8,5 kg on lähtenyt tänä vuonna! Nyt siis takaisin painossa 75. Vielä olisi matkaa... Tavoitteena 62,4, mikä on normaalin raja Nyt on ollut muutama kuukausi ihan jumitusta, motivaationpuutetta jne.

Myös itsetuntoon vaikuttaa ekstrakilot kyllä. Mutta eipä tuo itsetunto vielä ainakaan ole kauheasti lähtenyt nousuun Eikä se varmasti ihan täysin siitä painostakaan kiinni ole. Pään sisällä ne ajatukset on.

Infra, minkä pituinen olet?

Hei Solna, jännän samoissa luvuissa liikut! 162 cm olen, eli normaalipainoon vielä matkaa sieltä 75:stäkin. Tavoitteena 59 kg tällä hetkellä.

Ahtaus ratin takana on totta! Tuntuu hirveän vaikealta kääntyä ja kurottaa takapenkille, samoin jos yrittää ottaa takin pois siinä penkissä istuessa niin jää melkein tekemättä, tuntuu niin ahtaalta ja hankalalta.

Se vielä tuli mieleen, että oma lihavuus keskittyy mahan ylämakkaraan ja selkään... eli näiden 10 lisäkilon myötä on tullut tosi vaikeaksi löytää nättejä vaatteita. Juhliin erityisesti, kun kaipaisi jotain istuvaa.

Olen lähes samoissa kilolukemissa kuin sinäkin, senttejä on 168. En tunne oloani ihan noin tukalaksi, mutta tosi tuttua on tuo kumartumisen hankaluus ja kömpelyys liikkuessa . Säännöllinen liikunta on minua auttanut paljon, vaikka kiloja onkin vielä paljon liikaa. Olen notkeampi ja saatan kipaista jopa juoksemaan kesken kävelyn ja ylämäet menevät jo kepeästi useimmiten (ei todellakaan olisi tapahtunut vielä viime kesänä ). Vaateongelma on minulle ainakin se suurin, kun tuntuu ettei sopivia ja istuvia vaatteita löydä ollenkaan. Olen jaloistani sellainen ripakinttu, mutta läski onkin keskittynyt sitten keskivartalolle. Housut löytyvät helposti, mutta takit ja jakut ovat hankalampi tapaus. Se liikunta auttaa muuten siihen itsetuntoonkin. Ryhdistäydyn kuin huomaamatta, kun lähden lenkille. Miellän itseni jo aktiiviliikkujaksi ja se jo kohottaa vanhan sohvaperunan itsetuntoa huimasti. Olen ikään kuin siirtynyt jo henkisestikin sisältä ulos, väljemmille vesille, jossa on helpompi hengittää . Kiloilla ei tämän kanssa ole juurikaan mitään tekemistä. Kivaa päivää meille kaikille!

Olen 157 cm ja painan 70 kiloa. Kilot ovat kertyneet varkain viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pitkään ostin vanhasta tottumuksesta ihan liian pieniä vaatteita. Tarvittiin iso naksahdus aivoissa ennen kun ymmärsin että vaatekokoni on todellakin kasvanut. Minunkin läskini ovat lähinnä keskivartalossa. Etenkin istuessa ulos pullahtava vatsamakkara harmittaa ja hävettää. Housuja on todella vaikea ostaa tällä pituudella / painolla. Lahkeista saa aina ottaa 15 senttiä pois. En enää edes uskalla yrittää veneemme kattoluukusta sisään. Jäisin varmaan takapuolestani siihen kiinni. Joskus sujahdin siitä sutjakkaasti.
Nyt olen vihdoin oivaltanut että ei ole ok lihoa kiloa tai paria joka vuosi. Niillä luvuilla tulevaisuus on todella ankea. Painon pudottaminen tuntuu vaan olevan todella haastavaa. Ehkä siihen tarvitaan se toinen iso naksahdus aivoissa ennen kuin se onnistuu.

Itselläni korkeimmillaan paino kävi 85kg:ssa. Itselläni huomasin sen pääasiassa vaatteista. 75kiloisena vaatteet löytyvät vielä suht helposti, mutta kun siihen pistettiin kymmenen kiloa lisää.... kamalinta tässä oli vielä se, että etsin juuri tuolloin itselleni vanhojentanssimekkoa. Hyvä kun mahduin siihen lihomiseni seurauksena.

Painon huomasi myös hengästymisestä, vaikkakin itselläni paha tarkemmin sanoa. Sairastelin muutenkin tuolloin enemmän. Omaan itsetuntooni tuo paino kuitenkin vaikutti paljon ja kyllähän siitä sitten aikaisemman ahmimisongelman sijaan kehittyikin syömisongelmia ja 10kilon painonpudotus. Itselläni vaikutukset olivat siis pääasiassa henkisiä.

Suurin muutos on mielialassa ja virkeydessä. Olen huomannut sen monta kertaa kun paino on vaihdellut. Olisi helppo piirtää siitä käyrän, mieliala ja virkeys laskee samassa suhteessa kuin paino nousee. Aina.

Olen masennukseen taipuvainen, ja paha kierre syntyy helposti jos päästän itseäni lihomaan. Läskit ja rumuus itkettää, mutta kun on niin väsynyt ettei jaksa tehdä mitään, joten syö jotai herkkua lohduksi. Vaatii aina hirveä ponnistus päästä takaisin oikeille raiteille, joten on helpompaa tarkkailla painoa kuin korjata jälkeenpäin.

Toisaalta, kun paino on matalampi on mieli hyvä, ja jaksan touhuta ja ylläpitää hyvät elämäntavat. Vaikeuksia ovat tuottaneet isot elämänmuutokset jolloin en voi jatkaa vanhoja tapojani, silloin olen usein lähtenyt väärälle tielle.

Maaginen raja on 60kg, tiedän kun olen sen ylittänyt vaikka en mittaisi painoa säännöllisesti, koska mieliala kyllä kertoo.

Huh, minulla oli muutama vuosi sitten ihan sama ongelma kuin Makanilla, eli en todellakaan ollut tajunnut lihoneeni ja minusta se oli ihan normaalia, että aina vaa'alle mennessä oli paino hieman enemmän kuin edellisellä kerralla. Meillä ei kotona ollut vaakaa, joten en edes ajatellut painon jatkuvaa seuraamista. En edes muista katselleeni itseäni peilistä kovinkaan usein kasvoista alas päin.

Kaikki liikunta oli äärettömän raskasta. Autolla mentiin ihan pienetkin matkat, koska esim. kilometrin käveleminen tuntui ihan naurettavan vaativalta toimenpiteeltä. Samaten ajattelin, että voin syödä saman verran ruokaa kuin lähes 190 senttinen 90 kiloinen mieheni. Olin myös jatkuvasti flunssassa ja luulen, että jossain vaiheessa taisi olla jopa pientä masennusta ilmassa.

En tiedä mikä näistä seikoista herätti minut, mutta eräänä päivänä tajusin, että ei minun kuulu näyttää tältä ja etenkin nuoren ihmisen ei kuulu olla fyysisesti näin huonossa kunnossa. Ei mennyt varmaan kun viikko kun olin korjannut ruokavalion kuntoon, alkanut liikkumaan säännöllisesti ja elämään muutenkin terveellisemmin ja näistä muutoksista olen pitänyt kiinni jo useamman vuoden.

Tästä tulikin mieleen, että ihan totta se on kun sanotaan että päätöksen täytyy tulla itsestään, eikä muiden sanomiset siihen auta. Joku siellä omassa päässä pitää muuttua ennen kun voi oikeasti alkaa muttamaan niitä omia mallejaan.

Niin tuttuja kokemuksia mitä kirjoitatte!

Itsekin olen ostanut tottumuksesta liian pieniä vaatteita. Otin kaupassa itsepintaisesti samaa kokoa kuin ennenkin ja olin vähän vihainen, kun ei mahtunut päälle. Luulin, että kokoja on pienennetty... Kieltäydyin ostamasta isompaa kokoa, ostin vain jos sain sen vanhan koon ängettyä päälle.

Aktiiviliikkuja olen ollut melkein aina, joten pohjaa on. Tasaisella liikun aika hyvinkin. Ylämäkeenkin mielestäni pääsen yksin ollessa ihan hyvin. Eron onkin parhaiten huomannut siinä, jos on hoikkien/normaalipainoisten kanssa liikkeellä jos vaikka vaelletaan tunturin laelle. Se on ihan kauheaa! Muut juttelee ja kävelee, ja itse alkaa tuntea kun oma hengitys kiihtyy ja sydän hakkaa. Yrittää olla huohottamatta ääneen kun ei muutkaan huohota, mutta puheessa on pakko pitää pitkiä taukoja kun on niin hengästynyt. Hiki virtaa, ahdistaa. Eikä ihme kun raahaa ylöspäin 25 kg ylimääräistä muihin verrattuna, ihan kuin olisi täys rinkka selässä. Kun en tajunnut omaa painoa niin olen luullut että olen jotenkin sairas.

Hirveää on sekin, kun on tottunut katsomaan itseään peilistä ja näkemään ihan nätin naisen. Joku aika sitten oli yksi yllättävä tapahtuma kesäaikaan, ja oli otettu kuva jossa minä ja kaverit ollaan rivissä ihmettelemässä. Siinä on tämmöinen rivi ihmisiä:

I I I I O I I
Turha sanoakaan että minä olin tuo kolmas oikealta... Siitä näkyi tosi raadollisesti että ainakn 1,5 kertaa niin leveä kuin kaverini, vaikka jotenkin olin luullut näyttäväni samalta.

Minulla on aika hyvä itsetunto (vaikka itse sanonkin ) ja on ihan helppo uskoa että minusta tykätään ja halutaan olla seurassa. Muut kuuntelee minun mielipiteitä ja kysyy mitä kuuluu. Vastakkainenkin sukupuoli arvostaa ja kuuntelee. Kavereina. Siinä on minulla suuri ero, eli uskon olevani hyvä ja toivottu ystävä, mutta näen itseni ei-viehättävänä, joten en voi kuvitella kenenkään vakavasti otettavan miehen ihastuvan tähän ulkomuotoon... Jos joku kehuu minua romanttisessa mielessä, se kuulostaa vilpilliseltä. Tavallaan ajattelen että jos joku ihastuu minuun tällaisena, hänellä on muutenkin matala vaatimustaso. Kuulostaapa kauhealta kirjoitettuna! Joten torjun aika usein kaikki lähestymisyritykset siksi, kun en usko että siitä voisi tulla pidempää suhdetta koska en ole tyytyväinen itseeni naisena.

Tosiaan uskon että tämä oikeasti korjaantuu kun läskivuori madaltuu ja kropan muoto tulee esiin. Olisi kiva nuorella iällä joskus tuntea se tunne, kun tapaa jonkun potentiaalisen miehen eikä ole suurta epävarmuutta itsestä millään rintamalla.

Vaatteiden kutistuminen kaapissahan on klassikko. Itse olen uskonut siihen oikeasti. Olen jotenkin järkeillyt, että ehkä komerossa on ollut kosteaa ja siinä vaatteet on jotenkin kutistuneet... tai sitten minulla itsellä on lantio levennyt niin että ei enää housut mahdu kiinni, tai hauikset kasvaneet niin paljon ettei paidan hihat enää mahdu päälle.

Lihosin noin 20 kiloa reilussa puolessa vuodessa, mikä silloisessa 19-vuotiaassa kehossani näkyi:

- maha, reidet ja käsivarret (allit) raskausarvilla
- vaatekaapin istuvat vaatteet vaihtui kaapuihin
- ei mitään mahdollisuutta olla kyykyssä muutamaa sekuntia pidempään
- kylmällä ilmalla rasitusastman kaltaisia oireita pienilläkin kävelymatkoilla
- sängystä nouseminen vaatii nykäisyn koko keholla, vatsalihakset on lomalla

Silloin elin vaikea-asteisen masennukseni pahinta alavirettä, rankaisin itseäni jatkuvasti lisäkiloista syömällä lisää. Ja söin ahdistukseen ja suruun. Ja eristäydyin. Ei hyvä yhdistelmä.

Nykyään on masennusta hoidettu siihen asti, että toimintakyky on palautunut lähes kokonaan, taloudesta löytyy paras lenkkikaveri ikinä (vuh) ja motivaatio parantaa omaa terveyttä on ääretön. Toki sairauteni takia niitä "haista -piip-" -päiviä on aina välillä ja sitten otetaan takapakkia, mutta ei samalla tavalla kuin ennen.

En ole koskaan elämässäni ollut vielä normaalipainoinen, mutta sitten joskus kun olen niin osaan varmasti arvostaa sitä ja pidän sitä yllä.