Raja joogaa voi harrasta runoutta tai musiikkia kontemploimalla, tai helpommin lukemalla tai kuuntelemalla. Taide on sellainen keskittymisen kohde, että keskittyminen yltää usein intentiiviseksi, keskittyminen ei myöskään ole niin keinotekoista kuin esim. lehmän mietiskely, tai mikä tahansa kouluesimerkki keskittymisen kohteista. Jos muistaa runoja ulkoa, voi keskittyä runouteen missä tahansa, junassa tai kävellen. Ehkä osaat tehdä runoja, silloin esim. kävelyn rytmi voi luoda runoon poljennon. Maisema voi olla myös hyvä kohde, taulussa tai nähtynä. Ero saattaa olla postikortin ja nähtävyyden. Maailman kontemplaatio voi olla myös ympäristön yleistä tarkkailemista, esim. kaupungin ihmisvilinän tarkkailua, pystytkö näkemään jokaisen kasvot, vai näetkö vain massaa? Ehkä Raja jooga (kuninkaallinen jooga) on nimenä osittain harhaanjohtava, jokapäiväinen jooga voisi olla parempi.

Täällä yks joogaan hurahtanut! Ite käyn hot joogassa. Sinne on aivan ihana mennä etenkin nyt, kun koko ajan palelee.

Oon myös vasta aloittelija, enkä todellakaan selviä kaikista asanoista, mutta toisaalta jokaisella tunnilla kokee onnistumista ja venyy vähän pitemmälle tai tasapaino pitää vähän paremmin jne.

Just eilen mietin, että jooga sopii just tämmösille ryhmäliikunnan kammoajille siks, kun siellä aina sanotaan, että saa tehdä niinku itestä tuntuu. Ite kammoan ja inhoan kaikkea ulkopuolista "määräilyä" ja painostamista.

Ilmoittaudun "joogiksi"!

Olen tänä syksynä innostunut joogasta uudestaan hotjoogan ansiosta. Joogassa muuten huomaa lihaskunnon kehittymisen, joskus en meinannut jaksaa kulmanojassa millään, nykyään se tuntuu lähes luonnolliselta. Lonkkien avaaminen on ihanaa, itsellä ne on niin jumissa!

Minulle sopii kuntosalien ryhmäliikuntajooga, en tiedä, jaksaisinko sitä filosofista puolta, vaikka meditaatio ja hengitys sinänsä kiinnostaa.

Salilla jossa ite käyn, on mun mielestä kivassa tasapainossa toi. Pääasiassa keskitytään ihan siihen fyysiseen suoritukseen itseä kuunnellen, mutta sitten loppurentoutuksessa tulee vähän sitä hihhulihommaakin, mutta ei silleen liikaa, että kävis oudoksuttamaan tai mitään "Tunne maksasi" kun en mä ainakaan tunne maksaani tai munuaistani.

Mietiskely-asanat on yksi, mistä joogit tunnetaan, lootusasento ei kuitenkaan ole välttämätön. Patanjali sanoo, että asennon täytyy olla vakaa ja mukava, mulle esimerkiksi lootusasento ei ole jälkimmäistä. Ajatuksia voi lepuuttaa ja harjoittaa nojatuolillakin istuen, tärkeintä on itse keskittyminen, ei se, että näyttää joogilta. Itse en halua näyttää joogilta kun meditoin, en myöskään halua olla sanyasin (kaiken jättänyt (muttei kerjäämistä)), kadunkulmassa lootusasennossa oleva joogi, jolla on kerjuukuppi vieressä, ei ole sitä, mitä jooga suomalaiselle pitäisi olla. Bhagavad Gita puhuu 3. luvussa karma-joogasta, toiminnan joogasta. Työtä tehden ja toimien me pysymme terveinä ja toimivina yhteiskunnan jäseninä.

Luen vapaa-ajan lukemisena Prabhubadan käännöstä Bhagavad Gitasta. Se on tituloitu Bhagadav Gita As It Is. Se on sankrit-englanti painos itse säkeiden suhteen. Hyvin paljon olen Gitaa lukenut, sankritiksi ulkoa, vaikka yrityksistäni huolimatta en ole kieltä oppinut, mutta Gitaa luen sanasta sanaan käännöksenä sujuvasti. Prabhubadan käännös ja tulkinta on Krishna liikkeen, jonkunmoinen haitta. Edellinen sankrit-enlanti painos mulla oli aitointialainen,kului kahdessa kymmenessä vuodessa. Gitan säkeet kuitenkin ovat samat, vaikka englanninkielisiäkin käännöksiä on monta sataa. Monet säkeet ovat lähtemättömästi jääneet mieleeni. Kuten: Niinkuin ihminen tässä elämässä heittää kuluneita vaatteita pois ja ottaa uusia, niin sielu jättää kuluneita ruumiita, ja astuu uusiin. Ja edelleen: Syntyneelle kuolema on välttämätön, niin myös kuolleelle syntymä. Väistämättömän tähden sinun ei tulisi surra. Nämä säkeet löytyvät Gitan toisesta luvusta, joka on yhteenvetomainen. Prabhubada puhuu Krishna-tietoisuudesta, ehkä sekin on hyvä ilmaisu kuvaamaan mielentilaa, joka tulisi vallita meissä.

Joogaa vanhana tähän tulisi pian kirjoittaa, kun täytän kohta 58, ja joogithan tunnetusti elävät vanhoiksi kuin kilpikonnat. Nuorenpana luulin, että luen sankritia vanhana, teen aina kävellessäni hengitysharjoituksia, ja suunnittelen menoa johonkin ashramiin, jossa voisin yrittää täydellistyä henkisellä polullani. Toisin on käynyt, luen Hellaakoskea, Saarikoskea ja etenkin V. A. Koskenniemeä, sen että luen 100 kertaa raamatun, olisi voinut aavistaa, mutta mahdollista lisensiaatintyötä Koskenniemen ja Nietzschen yhtäläisyyksistä ja eroista valtio- ja taidekäsityksissä ei. Menetin uskoni nirvana-pohjaiseen ajatteluun, ja absoluuttiseksi etenevään työn vieroksuntaan. Myös ainainen taivaiden tavoittelu on nykyään outoa, meidän pitäisi mielestäni olla tälle elämälle uskollisia, elää tämä elämä, ehkä tää ramskukaan ei ole mulle vastaansanomaton Jumalan sana. Mielellään kyllä luen sankritia ja raamatun latinaa, mutta leipää siitä ei saa, enkä mieleltäni ole niin 'puhdas', että voisin toimistossa jossain istua levittämässä oppia, johon en täysisydämisesti usko. Pidän uskonnon harrastuksena, filosofian pyhänä, ja ajattelemisen. Joogaa harjoitan, jotta vanhaksi eläisin, se on säilynyt vuosikymmenestä toiseen, olen sitten ollut ylhäällä tai alhaalla, tai kuten nyt, keskivaiheilla. Ehkä vanhana tiedon-jooga on suositeltavin, se ei ole tietoa jostain maailman salatusta olemuksesta, vaan tietoa elämästä sellaisena kuin se on, inhimillisenä ja kutsuvana, avoimena ja pelastavana.

Uusi vuosi on hyvää aikaa keskittymiselle, voi keskittyä menneeseen vuoteen, millaisia koitoksia sacred and secular on ollut, kuljemme maallista ja henkistä polkua. Kerron parista runosta. Ensin näistä poluistamme.

"Olen alku ja loppu kaikkien",
sanoo maa - ja taivas samaten.
Mutta välillä taivahan ja maan
olen tuomittu totuutta hakemaan,
ja matkalla kehdosta hautahan
joka kerta kun mä tartun sauvahan,
sekin viittoo minua kahtahalle:
alas maahan ja ylös taivahalle!

Koskenniemi oli totuudenetsijä, joka päätyi agnostismiin. Ehkä etsiminen oli hänelle tärkeintä. Tuotanto alkaa yksinäisyyden tunnoista kylmän tähtitaivaan alla. Elämän arpa antaa hänelle yksinäisyyden. Hän käy taisteluun yötä vastaan, miten siinä käy, kertoo runo Sydämen hauta, sydän on titaani, joka taistelee kylmyytttä vastaan. Elämänsä lopulla Koskenniemi totee hävinneensä, mutta kyllä hän on voittanut.

Ja kun kerran ma kuoleman kutsun sain,
niin kuule sa ääntä mun kummultain!
Joka kerta kun kevään sa kanssasi toit,
sen äänen, oi kiuru, sa kuulla voit:
minä en ole tuhkaa ja tomua vain,
olen henki ma ilmojen avarain,
olen kevättä, syksyä,päivää ja yötä,
minä lauloin jo luomisen kiurun myötä,
olen alati ollut ja aina oon,
joka keväässä kevään ääni oon,
joka syksyssä syksyn korkeus,
joka talvessa päivän pilkahdus,
ja kun tullessa viime keväimen
sinä laulat kiuruista viimeinen,
juur' ennen viimeistä suurta yötä,
sinä siunattu, vielä sun laulan myötä!
Olen ääni ma kiurun ja kevähän,
olen ääni ma ikuisen elämän!

Runo-ote on panteistinen. Kauneus on kuitenkin ehkä tätäkin suurenpi voima, mutta se pakenee meitä. Kuitenkin se on elämämme sovitus, vain siihen Koskeniemi on uskonut. Mutta sen luonteesta, ylhäisestä hän sanoo seuraavasti.

Valtijatar, sinä kylmä ja ylpeä, viilehin otsin,
sormin hienoisin, katsehin yön-vakavin -
viittasi hulmeen ma nähnyt oon, mut en sua koskaan,
maisin silminen, Kauneus, valtijatar.

Koskenniemelle, joka tunsi aina oppivansa uutta, oli koululainen, alkoi kuolon koululoma,tuolla puolen maailman, mutta hänen monet säkeensä kertovat klassisesta sivistyksestä, ne kertovat usein ihmisen pohjattomasta yksinäisyyden tunteesta tässä eksistenssimme häilyvässä otteessa, ja lopustamme, mistä emme tiedä, ja jota emme pysty käsittämään. Isänmaa oli kuitenkin panteismia ja kauneuttakin tärkeämpi hänelle, Finlandiaa minun ei tässä tarvitse siteerata, ja ehkä hänen hymninsä isänmaan vapaudelle kuulostaa monesta vanhahtavalle, mutta hän oli mukana taistelusa isänmaamme puolesta, näkyvällä ja oikealla paikalla.

Täällä yksi uusi joogaan hurahtanut! Maanantaina oli ensimmäinen hatha-jooga tunti ja olotila tunnin jälkeen oli minulle tosi vieras. Tunsin mielenrauhaa, tyytyväisyyttä ja rentoutta tutumman tunteen, kiireen, ahdistuksen ja jännityksen sijaan. Tykkäsin hirveen paljon ja innolla odotan jo seuraavaa tuntia!

Hei mitä olette mieltä, kuinka pian flunssan jälkeen uskaltaa mennä joogaan? Terkkari sanoi että kevyttä liikuntaa saa harrastaa heti kun siltä tuntuu mutta raskasta sykettä nostavaa ei viikkoon, mutta lasketaanko jooga (astanga-tyylinen) tässä kuitenkin kevyeksi liikunnaksi?