Jes ja tuohon voisi siten viellä lisätä tämän äideille niin tutun likasanko syöpöttelyn. Kun ei ole tottunut heittämään pois ylimääräsiä ruokia ja syönnyt vielä lapsiltakin perinnöksi jääneet eineet. Mulle on ollut opettelua heittää pois jääkaappiin kertynyttä ruokaa, mutta olen jo onnistunut siinä usein! Olen pienentänyt tekemäni ruoan määrää, mutta silti tahtoo jäädä pieniä määriä edellisenpäivän tähteitä, kun se mikä ennen tuli syötyä pois kuleksimasta, ei nyt sitten tarvikkaan kulkea minun suolistoni kautta jäteviemäriin....ja pojathan ei niitä syö.

Nyt teen ruokaa vain sen verran kuin menee. Jos jotain jää, sen saavat koirat (3 kpl) tai laitan pakkaseen ja lämmitän sitten myöhemmin uutena ruokana!

lode ja muutkin kanssasisaret! Suosittelen vilpittömästi lukemaan kirjan Sokeripommi, Bitten Jonsson & Pia Nordström
Minua auttoi ja auttaa suuresti ymmärtämään omia tunteitani ruokaa kohtaa, himojani ja syyllisyydentunteitani.. Ja kun olen vähentänyt huomattavasti sokerin syömistä (siis myös valkoinen jauho) niin olonikin on helpottunut niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tsemppiä kaikille!

Joo kyllä repsahduksia tulee ja se on elämää niinkuin on monesti tällä palstalla jo varmasti sanottu, mutta kun se tulee joskus ja loppuu heti alkuunsa ja palataan taas ruotuun niin hyvä on. Omantunnon tuskia tulee ja se on hyvä asia se auttaa katkaisemaan sen repsahduksen. mutta kun joskus käy niinkin että repsahdus senkun jatkuu vielä toisenakin päivänä silloin ollaan tiukoilla että miten saa sen katkeamaan. Miten saat tsempattua itseäs että pystyt katkaisemaan sen repsahduksen.

Kiitos Lode
Viestiketjun ensimmäinen kirjoitus oli kuin suora lainaus omasta elämästäni. Lukiessani sen sain kyyneleet silmiini ja helpotuksen huokaus pääsi suustani.
Olen aina kuvittelut olevani jotenkin outo, friikki, kun lapsesta lähtien syömiseni on ollut vinoutunutta ja vanhempani tarkkaan katsoivat mitä sain syödä ettei painoni nousisi. Olin tukevaa tekoa, en lihava.

Teini-Ikä meni salaa ahmiessa niin etteivät vanhemmat näe ja nuoruus anoreksian orjana. Anoreksiasta yritän pyristellä eroon, mutta kuten Lode en tiedä mitä minun normaalisyömiseni on. En ole koskaan syönyt normaalisti tai ainakin lapsuudessa iskostettiin päähäni ajatus siitä etten syö normaalisti.

On vapauttavaa tietää, että on kohtalotovereita.

Syyllisyys -kuormittava asia, ja turha kaikenlisäksi, koska syömisen jälkeen on jo syöty, eikä sille mitään voi -miksi vatvoa? Mutta miten sitten antaa olla? Hemmetin vaikeaahan se on.

Tänään söin 94g irtokarkkeja, ja syyllisyys on aivan hirveä kun huomasin kuinka paljon kaloreita noin pienestä määrästä tulee. (ainakin kiloklubin tietojen mukaan.) Entistä enemmän harmittaa, kun en repsahtanut -ajattelin että kerran kuussa voin tämän suoda itselleni, mutta ei näköjään. Pahinta se, etteivät ne karkit olleet mitenkään hyviä. Joku hedelmäkin olisi ollut ihan yhtä maukas. Kalorimäärä meni sellaiseen lukemaan, josta en pidä. Tulen varmaan piiskaamaan itseäni tästä loppuviikon... aina sama juttu, kun ravinnossa jokin menee pieleen. Olen sentään laihtunut taas kilon, mutta en pysty siitäkään iloitsemaan kun pelkään että lihon nyt sekunnissa takaisin.

Ehkä tämä syyllisyys ei ole niin paha asia, ainakin vastaisuudessa valitsee fiksummin. Jos ei tuntuisi pahalta, niin pysyisikö kuosissakaan niin hyvin? ...silti välillä hermostun itselleni, kun katson jotain donitsia, ja tunnen äkillistä syyllisyyttä: ihan kuin olisin jo syönyt sen! Kuulostaa varmaan naurettavalta, mutta hauskaa se ei ole.

Hei, Syyllisyyttä kannattaa miettiä tosissaan. Mielestäni se ei kanna eikä siinä ole pitkässä juoksussa niitä hyviä piirteitä.

Jos alle sadasta grammasta karkkia tulee kuvailemasi mittakaavan paha olla, kannattaa asiaa pohtia vielä lisää... Piiskaaminen voi johtaa toiseen syyllisyyden kokemukseen ja elämä menee johonkin, johon painonhallinan ei pitäisi mielestäni sitä johtaa.

Olethan lukenut koko ketjun. Etenkin Patrikin kirjoitukset asiasta...

Olethan armollinen itsellesi, se ei tarkoita sitä että heittää kaiken lekkeriksi, vaan mielestäni sitä, että annat anteeksi itsellesi ja jatkat puhtaalta pöydältä, jotakin oppineena ja siitä hyvällä mielellä.

Tsemppiä.

Kiitos, Hoohoo. Minulle armollisuus vain tuntuu tarkoittavan, että annan itseni lipsua kokonaan, vaikka raiteilla pysyminen ei ole vaikeaa. Syömiseni on kerrankin normalisoitunut, en ahmi kuten ennen tai muuta, mutta pienikin herkku(tai no, karkit eivät olleet määrällisesti pieni: yli 300 kcl) ahdistaa ja terveellisestä syömisestä huolehtiminen pyörii mielessä koko ajan -ei vain laihdutuksen takia, vaan koska en syö lihaa ja haluan silti saada tarpeeksi ravintoa ja vitamiineja.

En ole lukenut kaikkia viestejä, alku ja loppupään lähinnä, mutta selailen ketjua vielä. Yritän oppia muilta.

Heipat!

Olen lukenut ketjun enemmän tai vähemmän tarkasti lävitse, ja se on tarjonnut kyllä todella paljon hyviä neuvoja ja ohjeita. Syyllisyydentunne kun on aina ollut myös oma kompastuskiveni painonhallinnassa. Sen takia on ollut hankalaa löytää keskitietä, ja lähetän sympatiani kaikille samoin kokeneille. Tiedän, kuinka hankalaa on yrittää tasapainotella tuntemustensa kanssa, jos on taipuvainen syyllisyydentuntoon! Tiedän, miltä tuntuu kun itselleen "antaa luvan" herkutella, mutta jälkeenpäin tunteekin pelkkää pettymystä ja ahdistusta - ikään kuin olisi sittenkin pettänyt itsensä.

Toivon että tämän ketjun ihanien ihmisten tsemppausviestit auttavat jokaista itsensä kanssa painiskelevaa ymmärtämään, että herkuttelu ei tee kenestäkään huonompaa tai vähemmän arvokasta ihmistä. Ei, vaikka se olisi jatkuvaa ja ylenmääräistä, saati sitten satunnaista. Kun elämäntapoja on tarkoitus muuttaa pysyvästi, ei muutama sata grammaa karkkia (tai muutama kilo, irtokarkkeja, nam) merkitse vuosikausien mittakaavassa paljoakaan.

Ymmärrän kuitenkin, kuinka monen herkkuhetki suistuu raiteiltaan. Kun itseltään yrittää kieltää jotain, seurauksena on totaalinen murtuminen - ainakin omalla kohdallani. Varsinkin jäätelö on heikko kohtani - ja hassua on myös se, että jos annan itselleni luvan syödä herkkuja, syön ne loppuun saakka osaamatta lopettaa. Litra jäätelöä menee alas ihan kevyesti, vaikka yksikin annos olisi hyvin riittänyt makeahampaan kolotukseen. Huokaus. Minulla on ollut miltei kaikkien mahdollisten syömishäiriöiden oireita, mutta vuosien kamppailun jälkeen olen päässyt eroon niistä kaikista (no, miltei kokonaan - ruoan ajatteleminen vie yhä tarpeettomasti aivokapasiteettiani!). Jopa ahmimiskohtaukset ovat loppuneet. Viimeisenä ongelmana on nimenomaan syyllisyydentunnosta pääseminen ja se, että kykenisin ajattelemaan ruokaa ja syömisiäni huomattavasti nykyistä vähemmän.

Kiloklubin kantaiset tervejärkisyyttä painottavat yhteisöt ovat mielestäni loistavaa lääkettä painonsa / elintapojensa kanssa tavalla tai toisella kamppaileville; vertaistuki on uskomattoman tärkeää. Ja helpottavaa. Vertaistuki auttaa ajan kanssa karsimaan itsesyytöksiä ja avaamaan mieltään kokonaan uusille tavoille katsoa itseään ja muita.

Tällaista mietiskelen. Halauksia kaikille, jotka halausta tänään kokevat kaipaavansa!

Mulla on juuri tuota ongelmaa - siis että jos vaikka ostan pussin karkkia, mun on syötävä se loppuun. Jos otan sen litran jäätelöä käsittelyyn kerralla (jotkut kannellisissa rasioissa olevat jätskit), niin melko varmasti vähintään puolet siitä myös menee.

Jätskin kanssa mulla on auttanut ihan se, et otan vaan sen tietyn määrän lautaselle, ja laitan lopun pakkaseen. Ei sitä ihan niin äkkiä tuu sieltä pakkasesta sit jotenkin lisää haettua. Pitäis varmaan koittaa samaa karkkien kanssa - ottaa vaan tietyn määrän karkkia kerralla käsittelyyn, ehkei sitä loppua tulis sit edes sieltä kaapista haettua?

Mulla myös ongelmana tuo, että esim. suklaalevy tulee kerralla syötyä kokonaan ja sitte iskee morkkis. Pitäis varmaan harkita tuota kuunapin ideaa, että ottais vaan osan esille ja loput veis johonkin kaappiin. Sitten tulis todennäköisesti kyllä syötyäkin vähemmän.