Minulla on toimineet (2 vuotta, - 30 kg, nyt lähes 1 v jo normaalipainossa) seuraavat keinot:

- aluksi piti tehdä "surutyötä" karkkien ja muiden herkkujen kanssa ja ikään kuin henkisesti luopua niiden rajoittamattomasta syömisestä. Ajattelin ne mielessäni samaan kategoriaan kuin esim. gluteenittomat tuotteet (en ole keliaakikko) eli että ne on tarkoitettu jollekin muulle, johonkin erityisruokavalioon, minun ei tarvitse niitä ottaa.

- sen jälkeen piti opetella, että pieni suklaapatukka on ihan yhtä herkullista kuin suklaalevy, karkkirasia on aivan yhtä hyvää kuin karkkipussi jne. Ostin pitkään yhden salmiakkiaskin tms. karkkipäiväksi. Se riitti ja riittää edelleen oikein hyvin. Pikku vinkki: kannattaa ostaa samanlaista karkkia/herkkua niin vähempi määrä riittää, tää on ihan tutkittu juttu. Irtokarkkia ja karkkisekoituksia tulee syöneeksi enemmän, koska makuun ei kyllästy niin äkkiä

- karkkihyllyllä mietin, kumpaa haluan enemmän: tätä suklaata nyt vai trimmimmän kropan? Jos tuntuu, että haluan suklaata (tms.) mietin seuraavaksi johtuuko se siitä että olen päästänyt itseni liian nälkäiseksi. Jos ei johdu ja haluan edelleen suklaata, voin ottaa sen jonkun pienen.

- olen opetellut muidenkin herkkujen kanssa tuon "pieni on ihan yhtä hyvää kuin iso" - systeemin. Täytekakun tai suklaapiirakan herkullinen maku on pienemmässäkin palasessa

Olen pelännyt sukujuhlia tms. tilaisuuksia, kun silloin koko projekti tuntuu menevän mönkään. Nyt olen kehittänyt systeemin joka ainakin omalla kohdallani toimii: noutopöytä notkuu makeita herkkuja, mitä tehdä? Valitsen huolellisesti kaksi asiaa joista TODELLA pidän, esim. suklaakakkupalan ja pullaviipaleen, ja jätän ne vähemmän herkulliset ottamatta. Ja sitten nautin hyvällä omallatunnolla Ennen olisin kahminut kaikkea mahdollista lautasen täyteen...
Tsemppiä kaikille!

Tästä ketjusta mulle tulee mieleen kiloklubin alkuaikojen selviytymissysteemini. Jälkikäteen huomaan rajoittaneeni herkkujen syömistä arkena. Vaikka tästä sallivuudesta silloinkin paljon kirjoiteltiin niin oikeasti en tainnut sitä kuitenkaan hokata. Mun sallivuuteni taisi olla sitä, että herkuttelin suosituskalorirajoissa, jotka oli niitä miinuskaloreita. Jälkikäteen se on aika helppo huomata. Herkkukalorit vaan ei sitten täyttänytkään kuten täysipainoiset laadukkaat tavissyömiset ja kerrytetty nälkä iski, jolloin olisi voinut syödä vaikka tapetit seiniltä. Niinpä otin selviytymisstrategian käyttöön,kun taatusti nälkä yllätti silloin, kun suositusvajekaloreihin yritti mahduttaa myös ison määrän herkkuja. Noilla 0-päivillä vihreine pallukoineen korjailin sitten kerryttämääni nälkää.

Monet vanhat klubilaiset muistannevat vielä mun ns. tankkauspäivät, jolloin suosiolla menin 0-vajeella syöden kunnon ruokaa. Jälkikäteen on helppo sanoa, että kyllä sitä syömisen rajoittamista silloin oli, vaikken sitä sellaisena pitänyt. Onneksi sentään tajusin, ettei 0-vaje ole mitenkään huono selviytymisstrategia. Pidin muutaman 0-vajeen päivän, joskus yksikin riitti, mutta ei läheskään aina.

Nykyisin, kun olen saanut kylläisyyskeskuksen toimimaan kuten ennen vanhaan, mun ei tarvi rajoittaa herkkuja edes arkena. Voin huoletta nauttia herkuista. Onko tämä kenties sitä sallivuutta, mene ja tiedä. Kovin kivikkoisen tien kautta olen tämän oppinut, mutta oikeasti mun ei tarvi enää edes herkkupäivinä miettiä, mitä syön, koska se stoppi tulee. Joku minussa, kenties juuri se kylläisyyskeskus sanoo, että tää oli nyt sitten tässä ja tämä riittää. En edes muista, milloin viimeksi olen noita 0-tankkauspäiviä viettänyt. Nämä 0-tankkauspäivät oli mulle yksi vaihe normaaliuden opettelussa.

Mulla on joka hetki kotona karkkia, suklaata, jäätelöä ja nykyisin ne tosiaan pysyy paketeissaan. Otan vain silloin, kun mieli tekee. Joskus joka päivä, joskus kerran viikossa tai kerran kuukaudessa. Yllättäen olenkin lakannut ajattelemasta herkkuja pakonomaisesti ja/tai kiellettyinä herkkuina, eivätkä herkut vainoa minua ajatuksissani enää. Nykyisin herkut ovat ystäviäni, joita käyn välillä kaapista hakemassa ja nauttimassa, eivät enää vihollisiani painonhallinnassa. MInusta koko herkkupäiväajatus on aivan pyllystä ja vinouttaa pahasti normaalinautiskelun oppimista.

Heh, tuttua tuo herkkujen ahtaminen. Normipäivät, jolloin on opiskelua ja harrastuksia, syömisiä on pakko suunnitella etukäteen, joten ne pysyvät kohtuu terveellisinä. Välipalojen mukana pitäminen on vähentänyt tuntuvasti suklaarepsahduksia. Karkin ostaminen on vähentynyt, kun on tajunnut, etteivät ne oikeasti edes ole niin hyviä, ainakaan joka päivä syötynä.

Mutta viikonloput tai juhlat tms... Viime viikonloppuna tuli taas kokeiltua, että kun otan kotona yhden pullan, otan seuraavan ja seuraavan. Pakonomainen tarve saada lisää, vaikka etenkin jälkeenpäin tajuaa ahtamisen älyttömyyden. Suurin pahe on ehkä juuri suklaa, pulla, vaalea leipä, kakut etc.

Lopullisesti en halua luopua herkuista, tai alkaa rajoittamaan läheisten ihmisten ruokavaliota, mutta tuo kohtuullisuus tuntuu välillä vain niin vaikealta. Etenkin juhlissa ja viikonloppuisin, arkena helposti tyytyy yhteen suklaapalaankin.

tiistaina, 1. helmikuuta 2011 klo 19:04 Sohvi kirjoitti::
MInusta koko herkkupäiväajatus on aivan pyllystä ja vinouttaa pahasti normaalinautiskelun oppimista.

Tähän on vielä ihan pakko hetkiseksi palata. Tämän "perkeleellisen" herkkupäiväajatuksen opin painonvartija-aikoinani. Arkena säästettiin kaloreita, jotta voi joku päivä herkutella millä mieli teki, tietenkin pisterajoissa. Tämän ajatuksen purkaminen on aika keskeinen kiloklubin opetus ja tästä kalorien säästämisestä herkkupäiviin on myös ukk-ketjussa Patrikin kommentti.

Tämä herkkupäiväoppi kaatoi minut ojan pohjaan yli 15 vuodeksi ja toi 50 lisäkiloa. En siis suosittele kenellekään moista rajoittamista. Sanoin aiemmin herkkupäivää perkeleelliseksi ajatukseksi ja pitää vielä toisenkin kerran sanomalla vahvistaa se. Älkää ihmeessä lähtekö tuohon herkkupäiväleikkiin. Ainakaan siten, että arkena rajoittaa jotta vkl voi sitten herkutella. Siitä ei hyvää seuraa.

Jos jostain olen iloinen, niin siitä, etten koskaan lapsilleni maininnut herkkupäivästä/karkkipäivästä, vaikka itselläni sitä pidinkin. Onneksi lapseni eivät pakollisen karkkipäiväajatuksen vuoksi ole joutuneet tällaiseen kurimukseen kuin äitinsä, koska he saivat karkkia/herkkua, milloin mieli teki ilman karkkipäivälatausta. Vaikka hammaslääkärissäkin lapsille suositeltiin karkkipäivää, en siihen lähtenyt ja nyt olen siitä äärimmäisen tyytyväinen, koska aikuisilla lapsillani on normaali suhde syömiseen ja herkkuihin, hampaat ovat vielä aikuisenakin reiättömiä, ja mikä tärkeintä, eivät joutuneet syömisten suhteen rajoituksien piiriin lapsena.

Edit, karkit ja herkut lapset sai tietenkin vasta kunnon ruuan syömisen jälkeen. Siitä pidin kiinni. Meillä olikin aika tiukat ateriakellonajat lasten ollessa pieniä. Joten perusasia oli kunnossa ja kun se oli kunnossa, sai herkutella, jos vielä mieli teki. karkilla tai herkuilla ei täytetty mahaa. Tää oli vielä pakko laittaa selvennyksenä, ettei tule vääriä käsityksiä.

Olen itsekin huomannut, että tuo salliva syöminen on tosi osuva termi.

Sanotaanko vaikka näin, että mulla on joskus ollut ennen tätä kiloklubia kausia, jolloin on tehnyt joka päivä mieli suklaata. Joskus olen ostanutkin jatkuvasti (tosin pieniä patukoita, mutta silti!), joskus taas en.

Olen tosin huomannut erään jännän jutun: Ennen podin huonoa omatuntoa herkuttelun vuoksi. Joka ikinen kerta mietin, että tämähän päätyy vyötärölle ja sitä, miksi itsehillintä on niin vaikeaa ja tuntuu niin pahalta.

Se oli juuri se ajattelumalli - etten saisi muka herkutella, koska olen ylipainoinen. Mutta se ei ole totta, varsinkaan nyt kun laihdutan. Jännintä tässä on kuitenkin eräs asia: Nyt kun laihdutan ja olen päättänyt sallia itselleni nämä herkutteluhetket (kuitenkin rajoittaen kerralla syövätää määrää), minun ei enää tee mieli herkutella. Ja jos tekeekin, niin menen ostamaan suklaata. Mielestäni itseltäänkieltäminen "Ei, tänään en syö suklaata." on itsensä harhauttamista. Ihminen tarvitsee herkkuja joskus - siis ihan TARVITSEE. Ja jos niitä ei herkuttele silloin kun on tarpeen ja anna itselleen lupaa nauttia hetkestä täysin rinnoin, kiusaus käy liian suureksi, aiheuttaen sen, että annoskoot kasvavat ja kerrat tihentyvät.

Siis, sallikaamme herkkuhetket! Herkuttelu on oikeus. Toki pitää pitää järki mukana kun herkuttelee, ettei pääse lipsumaan liian kauas. Mutta hassuinta kyllä - tämä kontrollointi ei onnistukaan kontrolloimalla, vaan antamalla itselleen oikeuden myös onnellisiin hetkiin.

Tänään kävin ostamassa suklaata. Eikä tehnyt edes mieli. Ostin sosiaalisen pakon vuoksi, en sen vuoksi että olisi tehnyt mieli (nautin tosin joka suupalasta!). Ajatelkaa mikä muutos.

PS. Jos mieli tekee tästä huolimatta makeaa, pidä esillä punaisia viinirypäleitä. Ovat makeita ja taatusti terveellisempiä. Kaloreita niin vähän, että saa popsia paljon enemmän kuin suklaata.

Kun asenne muuttuu, myös ulkoiset muutokset ovat mahdollisia. Olen laihtunut nyt 1.7kg ja toivon, että laihdun yhä. En olisi koskaan sitä uskonut, mutta nyt kun herkuttelu on sallittua, haluankin sitä terveellistä ruokaa - aidosti.

Älkää siis hyvät ihmiset menkö karkkilakkoon, koska karkkilakko ei voi kestää koko elämää - siitä ei siis voi tulla pysyvää elämänmuutosta. Eikä saakaan. Herkuttelu on sen verran terapeuttista, että jos siitä tekee ongelman, siitä tulee ongelma.

Tämä oli mielenkiintoinen keskustelu!

Mulla on selvästi kesken sallivuuden ymmärtäminen. Herkkupäivät ovat tuttuja juttuja, mutta en usko, että sellaisten pitämiseen kannattaa pyrkiä, varsinkin jos taustalla on tottumusta sokeri-rasvan nautiskeluun ja ylipainoon sen vuoksi.

Nyt kun olen opetellut syömään kunnollista ruokaa ja sillä pitämään oloni hyvänä sekä jopa pudottamaan painoa, niin olen yrittänyt ja yritän vielä pitkään opetella samalla ajattelemaan uusiksi koko herkkujutun.

Tajuan omalla kohdallani sen, että vaikka olenkin osannut pitää päivän kokonaiskalorimäärän riittävän alhaalla, mutta jos siitä suuri osa on tullut ravinnoltaan köyhistä herkuista, niin elimistö on alkanut vaatimaan lisää "jotakin". Se on synnyttänyt kierteen, jossa herkut näyttelevät liian suurta osaa ja kunnon ruoka on vain välipalan roolissa. Lopputuloksena on ollut pakko syödä liian usein liikaa kalorimielessä ja paino on noussut.

Se, että sanotaan, ettei saa kieltää itseltään mitään, pitää varmasti paikkaansa. Mutta pitää muistaa, ettei se todellakaan tarkoita, että kaikkea saa edelleen syödä mielinmäärin niinkuin ennen. Jotakinhan siinä vanhassa syömisessä on ollut pielessä, kun paino on pilvissä. Ja jotakin silloin pitääkin muuttaa, jotta tilanteeseen tulee oikeasti muutos.

Minun suuri virheeni oli pitkään, että luulin että sallivuus tarkoittaa ettei minun tarvitse muuttaa mitään. Mutta kyllä minun pitää muuttaa, jos haluan että paino muuttuu tai olotila muuttuu. Ei paino laske jos vain jatkaa niinkuin ennenkin. Oma ratkaisuni on löytynyt vhh:n myötä, sitä opettelen ja haen siihen tasapainoa. Henkisen tasapainon olen siinä jo löytänyt, nyt enää on vain fiksattava kohdilleen se, mitä kaikkea ihanaa se tarkoittaa ruuan osalta minun kohdalla. Mitenkään rajoittavaa se ei tule olemaan, nyt kun olen ymmärtänyt, että herkku-sanalle on tullut aivan uusi merkitys.

tiistaina, 1. helmikuuta 2011 klo 19:42 Mompo kirjoitti::
Ihminen tarvitsee herkkuja joskus - siis ihan TARVITSEE. Ja jos niitä ei herkuttele silloin kun on tarpeen ja anna itselleen lupaa nauttia hetkestä täysin rinnoin, kiusaus käy liian suureksi, aiheuttaen sen, että annoskoot kasvavat ja kerrat tihentyvät.

Siis, sallikaamme herkkuhetket! Herkuttelu on oikeus.

.

Amen! Hienosti kiteytetty.

Otsikon kysymykseen: En todella tiedä. Siksi olen vuoden ensimmäisestä päivästä asti ollut totaallisessa herkkulakossa. Aloitan kohtuullisen käytön sitten kun keksin toimintasuunnitelman.

tiistaina, 1. helmikuuta 2011 klo 20:02 Empatti kirjoitti::
Tämä oli mielenkiintoinen keskustelu!

Mulla on selvästi kesken sallivuuden ymmärtäminen. Herkkupäivät ovat tuttuja juttuja, mutta en usko, että sellaisten pitämiseen kannattaa pyrkiä, varsinkin jos taustalla on tottumusta sokeri-rasvan nautiskeluun ja ylipainoon sen vuoksi.

Nyt kun olen opetellut syömään kunnollista ruokaa ja sillä pitämään oloni hyvänä sekä jopa pudottamaan painoa, niin olen yrittänyt ja yritän vielä pitkään opetella samalla ajattelemaan uusiksi koko herkkujutun.

Tajuan omalla kohdallani sen, että vaikka olenkin osannut pitää päivän kokonaiskalorimäärän riittävän alhaalla, mutta jos siitä suuri osa on tullut ravinnoltaan köyhistä herkuista, niin elimistö on alkanut vaatimaan lisää "jotakin". Se on synnyttänyt kierteen, jossa herkut näyttelevät liian suurta osaa ja kunnon ruoka on vain välipalan roolissa. Lopputuloksena on ollut pakko syödä liian usein liikaa kalorimielessä ja paino on noussut.

Se, että sanotaan, ettei saa kieltää itseltään mitään, pitää varmasti paikkaansa. Mutta pitää muistaa, ettei se todellakaan tarkoita, että kaikkea saa edelleen syödä mielinmäärin niinkuin ennen. Jotakinhan siinä vanhassa syömisessä on ollut pielessä, kun paino on pilvissä. Ja jotakin silloin pitääkin muuttaa, jotta tilanteeseen tulee oikeasti muutos.

Minun suuri virheeni oli pitkään, että luulin että sallivuus tarkoittaa ettei minun tarvitse muuttaa mitään. Mutta kyllä minun pitää muuttaa, jos haluan että paino muuttuu tai olotila muuttuu. Ei paino laske jos vain jatkaa niinkuin ennenkin. Oma ratkaisuni on löytynyt vhh:n myötä, sitä opettelen ja haen siihen tasapainoa. Henkisen tasapainon olen siinä jo löytänyt, nyt enää on vain fiksattava kohdilleen se, mitä kaikkea ihanaa se tarkoittaa ruuan osalta minun kohdalla. Mitenkään rajoittavaa se ei tule olemaan, nyt kun olen ymmärtänyt, että herkku-sanalle on tullut aivan uusi merkitys.

Itse en suunnittele varsinaisia herkkupäiviä, vaan syön herkkuja sitten kun oikeasti tunnen tarvetta siihen. Että ei nyt ihan pienestä mielijohteesta lähde kauppaan, mutta eipä niitä enää ole oikein tullutkaan! Mielestäni ei kannata ajatella "herkkupäiviä" vaan sitä, että pyrkii syömään terveellisesti niin, ettei herkkuja tee mieli ja sitten kun niitä oikeasti tekee mieli, niin käy hakemassa sopivan määrän.

Tässä se hassu juttu onkin, että ennen itse syyllistin itseäni JOKA KERTA kun hain herkkuja. Siis kun en laihduttanut. Silloin tuli yhtäkkiä valtava himo, varsinkin jos sen yritti kieltää. Siitä teki itselleen niin ison ongelman ja synnin, että unohti sen, että minun täytyy hallita herkkuja eikä herkkujen minua. Minä voin päättää käydä hakemassa sen patukan ilman että tekee mieli samalla tavalla kuin ennen, koska en yritä sitä herkkua väkisin itseltäni kieltää.

Laihduttamista tuskin tukee minkäänlainen rangaistus ja itsensä syyllistäminen. Päinvastoin. Mutta tottakai pitää olla realisti ja ymmärtää rajat. Mutta on eriasia ymmärtää ja sisäistää ne rajat (="Ei, minä en voi jatkaa näin tätä herkuttelua, jos tahdon uuden elämän.") kuin ruoskia itseään pienistäkin herkkuhetkistä.

Nälkää ei saa päästää liian suureksi. Tottakai elimistö haluaa pikatankkauksen. Kannattaakin ehkä pohtia, miksi on ollut aiemmin sellaiset tavat kuin on ollut. Minä olen uskoakseni oivaltanut omat tapani - minä olen tunnesyöjä, mutta etenkin nälkään herkuttelija! Eli siis olen syönyt liian vähän, koska ei ole tarpeeksi nälän tunnetta. Sitten kun ilta on tullut, niin voi että kun on tehnyt mieli suklaata. Eniten on tehnyt suklaata poikaystäväni luona. Arvaa miksi? Siksi, koska ei ole ennen suklaata kaupasta haettuaan tajunnut, ettei ole syönyt koko päivänä mitään. Ihmekään jos tekee mieli herkkuja! Nyt syön enemmän (parempaa) ruokaa kuin koskaan, ja suklaata ei tee yhtä paljon mieli. Mutta kun tekee, en ole koskaan aikaisemmin nauttinut siitä - pikemminkin syönyt muutaman rivin, ennen kuin varsinainen "himo" saada sitä lisää on syttynyt. Nyt nautin jo ensimmäisestä palasta, mutta lopetan myös ajoissa. Vien suklaan piiloon.

Sallivuus ei siis todellakaan tarkoita etteikö pitäisi jotain muuttaa. Mutta ensin kannattaa ehkä lähteä noissa tapojen muuttamisessa liikkeelle siitä koko ruokavalion muutoksesta, eikä vain herkkujen muutoksesta. Kun pitää itsestään huolta fyysisesti (eli sen kautta että syö terveellisesti) voi myös pitää henkisesti itsestään huolta ruuan yhteydessä (eli siis herkutella myös!).

Tarkoitus on siis, että sisäistää, että tämä pitää olla pysyvä muutos. Siis terveellisyys ja ennenkaikkea se, että opettelee lopettamaan ajoissa. Itse olen hiukan yrittänyt opetella lopettamista ihan tietoisesti - menen kauppaan vaikka hakemaan sen patukan ottaen tavoitteekseni sen, että minäpä jätän siitä huomisellekin. (Tämä ei välttämättä toimi kaikille..)

Ihminen on inhimillinen. Siksi jätän itse omaan suunnitelmaani joustovaraa, jotta motivaatio ja onni pysyy yllä. Miksi laihduttaisin niin, että myöhemmin palaisin vanhoihin kuvioihin takaisin? Miksi menisin karkkilakkoon, kun voin jo nyt opetella herkuttelemaan niin, että tulevaisuudessa tapani ovat erilaiset.

Jos laihduttaisin väkisin niin, että olisin onneton, mitkä olisivat onnistumismahdollisuuteni? Jos laihdutan niin, että haluan pysyä onnellisena myös laihdutuksen aikana, eikö se silloin auta minua niin, etten luovuta yhtä helposti?

Olen laihtunut vasta 1,7kg, mutta se on minulle paljon. En olisi ikinä uskonut olevani laihduttamassa. Motivaatio on kerääntynyt pikkuhiljaa niin, että yhtäkkiä vain huomasin, että nyt ostin tavallista enemmän salaattia - nyt voinkin sitten lopulta aloittaa. En halua nostaa odotuksiani liian korkealle, haluan laihtua hitaasti. Haluan toisaalta myös iloita onnistumisestani, enkä odottaa epäonnistumista. En halua kasata paineita ja stressata laihtumisesta, vaan haluan tehdä sen rennosti. Mielummin käytänkin sanaa "hoikistuminen/hoikistumisprosessi" kuin sanaa "laihtuminen". Jälkimmäinen sisältää paljon odotuksia. Siispä minä yritän, mutta en tahdo stressata! Aivan kuin "hyräillen" tässä laihdutetaan - ja jos paino tippuu vähänkin ja hitaasti - hymyilen.