Meillä on selkeästi miehen kiinnostus minuun lopahtanut saatuani syksyn aikana muutaman lisäkilon. Ainahan hän on toivonut, että olisin laihempi ja timmimpi, mutta nämä uusimmat kilot tuntuvat vieneen häneltä kaiken halun katsella ja koskettaa minua (mitä nyt perinteiset rintojen puristelut ennen nukahtamista). En voi väittää, että minä tässä nyt aktiivisesti tekisin aloitteita, koska oma libidoni ei ole kovin vilkas, mutta en voi sille mitään, että siitä huolimatta tuntuu kurjalta, kun huomaa, että toinen ei minusta viehäty. (Hän on tietenkin kropaltaan mielestäni täydellinen leveine hartioineen, kapeine lanteineen ja vatsalihaksineen.)

Uskon kyllä, että tällaisen runsaan ihmisen, joka ei koskaan tule olemaan painoindeksiltään alle 21 ei ehkä kannattaisi edes olla sellaisen kanssa, jonka naismaku ei ole kovin armollinen. (jaksoi jo silloin, kun olin laihempi puristella mun reisiä ja hoki, että kato nyt noitakin). Nyt on vain elämässä niin paljon, että en jaksa tehdä aktiivisesti eroa, kun toinen ei helpolla suostu elämästäni (minun maksamasta kämpästä) lähtemään.

Sinällään en saisi olla hänelle vihainen, koska itse olen sortunut aina vierastamaan liikakiloja omaavia miehiä, mutta pitääkö kaikki mielipiteet minusta aina sanoa ääneen? Jos hänkin olisi vuosi sitten, kun olin painoindeksiltäni 25, malttanut pitää turpansa kiinni, eikä aina vihjata, että pitäiskö vähän tuota peppua vielä kiinteyttää, niin ehkä hänellä ei olisi nyt painoindeksiltään ylipainoista vuodetta jakamassa Ei sinällään, itsestähän se muutos lähtee, mutta helpompaa olisi kumppanin kanssa, joka vähän paremmin sietäsi pepun ja reisien paksuutta ja vatsapömppöä - tai ainakin osaisi olla korrektisti hiljaa ja kannustaa vaikka lähtemällä mukaan kävelylle tai salille.

Sietäisin kommentit, jos hän olisi seksissä minun kimpussa tai sietäisin laimean seksielämän, jos en kuulisi kommentteja, mutta ne yhdessä jotenkin tuntuvat niin pahalta.

minusta tuntuu, että jossain vaiheessa jokainen meistä "ajautuu" sen ihmisen luo kuka oikeasti tykkää myös siitä vartalotyypistä mikä meillä on... ainakin jos kyseessä on vakava suhde. kyllä miehet voivat aidosti tykätä ja kiihottua hyvinkin erilaisesta naistyypistä kuin mitä telkkarista/mainoksista tuputetaan

Ja ite oon huomannu sen että kun on "se oikea" kyseessä, ei se kato sitä kroppaa niinkään. Tai että jos mies sanoo että ei halua enää kun nainen on niin lihonut niin en usko että sillon se on Rakkautta isolla ärrällä haluan olla romantikko!

itteähän se vain häirissee kun tuntuu että hyllyy kuin hyytelö ja aattelee että kattooko se mies nyt vain mun raskausarpia ja selluliittejä jne.. mutta ainaki oma mies ei oo moksiskaan vaikka on tullu se +20kg. vielä ku pääsis ite tuohon mielentilaan!

Sekstailu on hyvä liikuntamuoto. Siinä moni lihasryhmä työskentelee yhtä aikaa ja pulssikin voi kiihtyä korkealle. Ja liikunta auttaa tunnetusti painonhallinnassa. Laihtumisen on todettu lisäävän seksuaalista aktiivisuutta.

Iltalehti

Multa seksi ei oikein onnistunut silloin kun painoindeksi oli 40 paikkeilla. Se oli vain jotain todella ikävää kaikin puolin. Kumppanikin oli reilusti ylipainoinen. Eikä mulla ollut oikein mitään halujakaan ylipainon ja masennuksen takia. Pidin itseäni ihan hirveänä kuvottavana valaana ja koen edelleen (painoindeksi 22), että sitä minä todella olin. Kumppani (ex-avomies) tosin sanoi, että olen hyvän näköinen jne. Kun itse puhuin negatiivisesti ulkonäöstäni, niin hän sanoi vain, että olisin ehkä vähän kauniimpi hoikempana, mutta etten ole pahan näköinen nytkään. Itse kuitenkin tunsin itseni ihan kamalan näköiseksi. Mulla on tosin ihan vinksahtanut kuva näistä painoasioista. Mun mielestä hoikat ihmiset on paremman näköisiä.. Lihavatkin voi olla hyvännäköisiä, mutta olen niin vinksahtanut, etten pidä kovasti ylipainoisia niin seksuaalisesti vetävinä. Yritän päästä tästä ajattelusta eroon. Tuntuu nimittäin ihan hirveältä ajatella näin. Olen ihan varma, että tämä johtuu siitä, että koin oman ylipainon niin kamalana asiana, että se heijastuu myös siihen, miten näen muiden ylipainon. En nimittäin edes ajatellut muiden kiloja ennen kuin itse lihoin.
Ihailen ylipainoisia, jotka eivät häpeä itseään ja osaavat olla luontevia kroppansa kanssa niin sängyssä ja muutenkin, mutta mulle se oli täysi mahdottomuus. Lihominen oli vaan niin suuri epäonnistuminen. Ja koin myös oloni niin huonoksi jatkuvasti. Tunsin itseni sairaaksi, kun en jaksanut kulkea portaita, kävely oli tuskaa ja selällään maatessa en saanut oikein henkeä. Jotenkin aina tulee mieleen, että muillakin on samat fiilikset liikakilojensa kanssa, vaikka eihän se niin ole. Ei ainakaan mitä tästä ketjusta olen lukenut.
En ole ollut suhteessa laihtumisen jälkeen, mutta nyt saattaa olla kiinnostusta ilmassa ja hieman jännitän, että mitä käy, jos mennään itse asiaan. Mulla nimittäin on jonkun verran löysempää nahkaa jäljellä, vaikka paljon se on jo vetäytynyt. Ja tolkutan itselleni jatkuvasti, että näytän paljon paremmalta nyt ja tärkeintä on se, että olen terveissä mitoissa. Silti mietityttää, että pitääkö toinen viehättävänä sittenkin kun riisun vaatteet. Olen kyllä myös ottanut sen asenteen, että jos ei kelpaa, niin sitten ei kelpaa. Eikä tartte kelvatakaan. Löydän kyllä jonkun jolle kelpaa. Silti kyllä treenaan päivittäin, että jos kiintetytyisi ja nahalle tapahtuisi vielä jotain. En kumppania ajatellen, vaan ihan itseni takia.

tml84, kyllä näistä kiloista/nahoista jokainen aina välillä panikoi
Mutta siinä taitaa olla se ero ihmisissä, tästä olen yhden painonhallintaan erikoistuneen psygologin kanssa täällä (ranskassa) puhunut, että on ihmisiä jotka on olleet ylipainoisia lapsena/nuorena ja sitten ne jotka ovat lihoneet hieman vanhempana. Kyse on kehon kuvasta, ne jotka on ns aina olleet lihavia, niin kuin minä, on paljon realistisempi kuva omasta kehosta ja sen mitoista kuin niillä jotka myöhemmin on lihoneet.
Tästä tuli ihan konkreettinen esimerkki silloin, meitä oli siellä 15 ihmistä, ja tehtiin testi, missä piti arvioida oman kehon mitat, niin ne jotka olivat olleet koko ikänsä lihavia olivat suunnilleen oikeassa omien ulottuvuuksiensa kanssa, mutta, jotka olivat nuorina olleet hoikkia, arvioivat itsensä aivan järkyttävän paljon suuremmiksi kuin todellisuus oli.
Ja samoin oli ero myös seksuaalisesti, ainakin mitä puhuttiin, kai siinä on ero jos on koko ikänsä ollut lihava ja joutunut sen kanssa sopeutumaan kaikki nuoruusvuodetkin.
Mutta itselläni on nyt silti ongelmia seksuaalisuuden kanssa Olen siitä jo pitemmälti aikaisemmin tässä ketjussa kirjoittanut.
Mutta eteenpäin sano mummo lumessa
Sain jo asiasta miehelleni puhuttua joten ehkä saadaan edistystä myös makkariin

Halut hukassa tuttua...

Meidän elämä se on sitten vuoristorataa. Viime kesänä löydettiin taas kipinä ja säpinä makuukamariin. Kivaa on ollut puolin ja toisin...
Nyt vain sitten iski vissiin talvi ja kaamos masennus kun miehellä on jonkin asteinen evvk asenne koko touhuun.

Surettaa, huolettaa, itkettää, ahdistaa..

Sitten huomasin että on pitkästä aikaa mies löytänyt tiensä nettipornon pariin. Ehkäpä sieltä löytää itselleen halun kohteita ja hyvän olon. Minulla vain on vaikeuksia asennoitua tähän. Tottakai aikuisena ihmisenä tiedän että se on yleistä mutta jotenkin sattuu vain niin syvälle että oma juttu ei kamarissa toimi mutta sitten ne kuvat hoikista tytöistä saa jotain aikaan.

Mitä keksisin taas virikkeeksi ja innostukseksi meille kahdelle.. tahtoo saada suhteen eteenpäin ja oikeaan suuntaan..

No, minä en ottaisi tuota nettipornoa kovinkaan tosissaan, itse olen sen oppinut että sillä on aika vähän tekemistä todellisuuden kanssa.
ja meillä oli yhdessä vaiheessa että mies katseli sitä kun minä en pystynyt seksiin terveydellisistä syistä yli 4kk,niin silloin mies sanoi kun naksahin siitä että hän ei halua painostaa/ satuttaa minua seksillä kun pelkkä käveleminenkin oli tuskaa, eli hän hoisi halunsa sillä. Sama se on toisinpäinkin, sillä jos meillä on mies tarpeeks stressaantunut, niin ei sitä seksi kiinnosta, niin hoidan kyllä itseni omin neuvoin.
mutta nyt vaan pitäisi saada mies tajuamaan etten kosketuksesta hajoa ja itse oppia aloitteet tekemään uudestaan.. hiljaista edistystä on havaittavissa suoran puheen jälkeen

maanantaina, 17. tammikuuta 2011 klo 10:40 Pinja82 kirjoitti::
Halut hukassa tuttua...

Meidän elämä se on sitten vuoristorataa. Viime kesänä löydettiin taas kipinä ja säpinä makuukamariin. Kivaa on ollut puolin ja toisin...
Nyt vain sitten iski vissiin talvi ja kaamos masennus kun miehellä on jonkin asteinen evvk asenne koko touhuun.

Surettaa, huolettaa, itkettää, ahdistaa..

Sitten huomasin että on pitkästä aikaa mies löytänyt tiensä nettipornon pariin. Ehkäpä sieltä löytää itselleen halun kohteita ja hyvän olon. Minulla vain on vaikeuksia asennoitua tähän. Tottakai aikuisena ihmisenä tiedän että se on yleistä mutta jotenkin sattuu vain niin syvälle että oma juttu ei kamarissa toimi mutta sitten ne kuvat hoikista tytöistä saa jotain aikaan.

Mitä keksisin taas virikkeeksi ja innostukseksi meille kahdelle.. tahtoo saada suhteen eteenpäin ja oikeaan suuntaan..

Ma ymmarran kylla ton, etta jos on hiljaista makkarissa, niin se pornon katselu tuntuu loukkaavalta. Ei silla etteiko aikuiset ihmiset sita saisi katsoa, jos mieli tekee, ja kuhan ei mene addiktioksi asti se touhu. Mutta kylla suhteessa pitaisi koittaa panostaa seksiin ja tuleehan siita vahan sellanen olo, etta mika mussa on vikana, kun vaikka sais niin ei kelpaa ja sitten kattellaan nettipornoa ja sooloillaan vaan.

perjantaina, 14. tammikuuta 2011 klo 21:13 Joliee kirjoitti::
Meillä on selkeästi miehen kiinnostus minuun lopahtanut saatuani syksyn aikana muutaman lisäkilon. Ainahan hän on toivonut, että olisin laihempi ja timmimpi, mutta nämä uusimmat kilot tuntuvat vieneen häneltä kaiken halun katsella ja koskettaa minua (mitä nyt perinteiset rintojen puristelut ennen nukahtamista). En voi väittää, että minä tässä nyt aktiivisesti tekisin aloitteita, koska oma libidoni ei ole kovin vilkas, mutta en voi sille mitään, että siitä huolimatta tuntuu kurjalta, kun huomaa, että toinen ei minusta viehäty. (Hän on tietenkin kropaltaan mielestäni täydellinen leveine hartioineen, kapeine lanteineen ja vatsalihaksineen.)

Uskon kyllä, että tällaisen runsaan ihmisen, joka ei koskaan tule olemaan painoindeksiltään alle 21 ei ehkä kannattaisi edes olla sellaisen kanssa, jonka naismaku ei ole kovin armollinen. (jaksoi jo silloin, kun olin laihempi puristella mun reisiä ja hoki, että kato nyt noitakin). Nyt on vain elämässä niin paljon, että en jaksa tehdä aktiivisesti eroa, kun toinen ei helpolla suostu elämästäni (minun maksamasta kämpästä) lähtemään.

Sinällään en saisi olla hänelle vihainen, koska itse olen sortunut aina vierastamaan liikakiloja omaavia miehiä, mutta pitääkö kaikki mielipiteet minusta aina sanoa ääneen? Jos hänkin olisi vuosi sitten, kun olin painoindeksiltäni 25, malttanut pitää turpansa kiinni, eikä aina vihjata, että pitäiskö vähän tuota peppua vielä kiinteyttää, niin ehkä hänellä ei olisi nyt painoindeksiltään ylipainoista vuodetta jakamassa Ei sinällään, itsestähän se muutos lähtee, mutta helpompaa olisi kumppanin kanssa, joka vähän paremmin sietäsi pepun ja reisien paksuutta ja vatsapömppöä - tai ainakin osaisi olla korrektisti hiljaa ja kannustaa vaikka lähtemällä mukaan kävelylle tai salille.

Sietäisin kommentit, jos hän olisi seksissä minun kimpussa tai sietäisin laimean seksielämän, jos en kuulisi kommentteja, mutta ne yhdessä jotenkin tuntuvat niin pahalta.

Musta tuntuu tosi pahalta toi, etta joku joutuu kuulemaan tollasta arvostelua omalta kumppaniltaan. Kerro hanelle seuraavalla kerralla, jos tulee vastaavaa kommenttia, etta tiedatko mita, tuo on todella loukkaavaa ja mina en aio sietaa moista arvostelua omassa kodissani.

Voi Joliee! Tuntuu todella pahalta puolestasi. Ei missään nimessä miehen pitäisi sanoa noita ääneen ja se, että hän edes ajattelee noin, tuntuu pahalta. Ihan kuin toisen arvo olisi jotenkin ulkomuodosta kiinni. Miehiä on niin erilaisia. Oma mieheni on niin kultainen, että on alussa sanonut, ettei haittaa, vaikka lihoisin 20 kg. Se vaan sitten haittaisi, jos olisin masennuksen takia lihonut ja makaisin vaan apaattisena sohvalla. Ei muuten. En tosin ole lihonut juurikaan, joten tätä ei ole käytännössä testattu, mutta olen ihan satavarma, että hän on sanojensa takana. On sitäpaitsi itse vähän pyöristynyt, mutta eipä se minua haittaa, ihana mies joka tavalla.
Voin vaan kuvitella, miten pahalta tuntuisi, jos hän nyt kun olen normaalipainoinen, puristelisi kaikkea löysää ja olisi kriittinen. Olisin musertunut. En rupea tässä neuvomaan, mitä sinun kannattaisi tilanteessa tehdä, mutta tuollainen kriittikki voi olla tehokas vallanväline. Kun läheinen ihminen haukkuu toista, saattaa itsekin alkaa uskoa, että on ruma ja huono, ja ettei parempaa kohtelua ansaitsekaan. Minusta sinun kannattaisi ainakin sanoa hänelle, että tuo tuntuu pahalta eikä kannusta laihtumaan ja syö teidän suhdettanne.

Aikuisviihteestä sen verran, että vaikka meillä menee petipuolella ihan ok - vaikka miehen libido taitaa olla pienempi kuin minun - minua häiritsee silti todella paljon se, että tiedän hänen katselevan pornoa joskus. En tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Tavallaan tiedän, ettei siinä mikään uhkaa minua, mutta tunnetasolla en pääse siitä kirveelläkään yli. Olen vaiti ja kärsin sisäisesti, ja asia vaivaa minua ihan kohtuuttomasti. Olen miehen kanssa tästä joskus puhunut, mutta eipä tilanteelle minkään tee: hän katsoo ja minä voin huonosti puhuttiin siitä kuinka paljon vaan. En ole koskaan vaatinut häntä lopettamaan, koska tiedän, ettei se tarve katsoa siitä mihinkään häviä ja katsoisi salaa kumminkin, kun ei itse pidä siitä vääränä. Ymmärrän, että ongelma on oma epävarmuuteni, mutta eihän siitä pääse eroon vain sillä, että tajuaa sen itsekin. Käsitän, että miesten seksuaalisuus on erilainen kuin naisten, enkä sitä koskaan voi ymmärtää. Äh.

me katsotaan pornoa yhdessä... se on joskus osa esileikkiämme. ei aina ja ei usein, mutta aina katsotaan sitä yhdessä kun katsotaan. elikkä sekin on yksi vaihtoehto - oletteko ikinä kokeilleet miltä tuntuis katsoa sitä yhdessä? se voi johtaa kaikkeen kivaan