Aloitin oman urakkani vähän samalla tavalla En oikeastaan inhonnut liikuntaa, mutta isokokoisena en tykännyt mennä ihmisten ilmoille jumppaamaan.

Hain ja sain töitä lehdenjakajana. Pyysin alkuun vielä kerrostalopiiriä, ja kunto kyllä koheni kun muutaman kuukauden oli 27 kertaa yössä juossut kolmanteen kerrokseen lehtinipun kanssa (noissa matalissa taloissa kun ei hissejä ole).

Halusin myös aloittaa jonkun liikunnallisen harrastuksen ja etsin omaa lajia aika pitkään. Surffasin netissä ja koitin kartoittaa millaisista jutuista tykkäsin ja voisin ehkä harrastaa pidempäänkin. Oma laji löytyi sitten budon puolelta. Budo- ja kamppailulajit muutenkin ovat edullisia harrastaa, ja silti monipuolisia liikunnan suhteen ja sopivat yleensä kaikille. Mutta jokainen valitsee tietenkin omien mieltymystensä mukaan. Kannattaa käyttää tuohon aikaa ja vaivaa, kyllä sieltä vielä laji löytyy mistä sinäkin pidät, oli se sitten nyrkkeilyä tai melomista, tai ehkä vaikka tai chitä tai ammuntaa!

Tuolla päiväkirjani ekassa postauksessa kirjoittelin noita omia valintapohdintojani, saa käydä kurkkaamassa jos siitä vaikka olisi sinulle apua

Kävely on hyvä keino liikkua, jos jää metrosta esim. pysäkkiä aiemmin pois tai kantaa kauppakassit kotiin eikä mene autolla kauppaan. Itse suosin lähinnä tällaista hyötyliikuntaa, koska myöskin inhoan ryhmäliikuntaa lähinnä aikataulujen vuoksi. Tuntuu, että aina oli kiire ehtiä jumppaan, kun vielä siellä kävin. Itse pidän kovasti ulkoliikunnasta, koska mieli virkistyy heti ulkoilmaa saadessaan. Vaikka olenkin vielä nuori, yritän ajatella, että pakko tehdä edes pieni lenkki, koska haluan elää suht pitkän elämän tulematta enää paljoa huonokuntoisemmaksi kuin jo olen. Minua se kyllä motivoi.

Lehdenjakajaksi olenkin hakenut useita kertoja, ei ole paikkaa vaan auennut! Tällä hetkellä olen koulutuksessa, joten en pysty kokopäivähommia tekemään.

Autosta jouduin luopumaan jokin aika sitten, päivittäiseen matkaani sisältyy n. 10 minuuttia kävelyä yhteen suuntaan. Ajattelin nyt ottaa ensi viikon tavoitteeksi tehdä kaikki kotihommat rivakasti ja tehokkaasti, juosta portaat ja käydä siellä kaupassakin vähän kauempana. Yksi vanha huvitukseni oli siivotessa soittaa musiikkia lujalla ja tehdä perusimuroinnit ja muut mahdollisimman isoilla ja tehokkailla liikkeillä (yksinasumisen etuja), josko tuohonkin taas rupeaisi. Josko puhdistuisi kotikin.

Jokin oma laji olisi kyllä mukava löytää.

En ole kyllä ikinä ehtinyt katsomaan muuta kuin vilkaisemalla. Mutta tiedätkö, joskus musta tuntuu että kaikki tuijottaa kun rehkin naama punaisena ja hikoilen kuin Niagaran putous. Minusta nimittäin tippuu hikeä ja tulen punaiseksi kuin tomaatti kun urheilen.

Jokaisella on oikeus tulla kuntosalille sellaisenaan kun on.

Löysin tämän ikivanhan ketjun ja ajattelin nostaa... Liikkumisen pelko nimittäin rajoittaa minua, ja kärsin tilanteesta. Mulla on ehkä maailman huonoin liikunnallinen itsetunto.

Olen normaalipainoinen, mutta haluaisin kiinteytyä ja ihan vain olla paremmassa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Juoksuun liittyvistä peloistani olen melko lailla päässyt eroon, kun olen sinnikkäästi lenkkeillyt yhdessä mieheni kanssa. Ennen saatoin saada lenkillä paniikkikohtauksen oireita, kun kammosin vastaantulijoiden katseita. Yksin lenkille lähteminen on edelleen niin iso kynnys, etten saa sitä selätettyä kuin ani harvoin.

Toisaalta olen sen verran "hyvän sään lenkkeilijä", ettei juoksu tunnu ihan riittävän kunnon ylläpitämiseksi. Noin puolentoista vuoden ( ) miettimisen jälkeen sainkin tällä viikolla aloitettua tutustumiskampanjan eräässä naisille suunnatussa kuntokeskuksessa.

Taustaksi pitänee sanoa, että peloistani huolimatta kävin joitain vuosia sitten menestyksekkäästi kavereiden kanssa zumbassa ja joogassa, ja kuluvana vuonna olen joitain kertoja osallistunut myös työpaikkaliikuntaan. Ryhmäliikuntapelkoni eivät siis ole enää aivan ylitsepääsemättömiä, ja olen pitänyt kaikista tunneista, joilla olen käynyt.

Toissapäivänä siis menin kauhusta kankeana ja sydän pamppaillen sinne kuntokeskukseen. Sain mukavaa ja asiantuntevaa opastusta kuntosalilaitteisiin ja jopa oman saliohjelman - olen aina ajatellut, että salille mua ei kyllä saa kirveelläkään, mutta itse asiassa tuon ansiosta mieleeni jäi kipinä: salilla käyminen voisikin olla ihan kokeilemisen arvoinen juttu, ja sitä paitsi tehokasta kiinteytystä! Samalla reissulla kävin zumbassa ekaa kertaa moneen vuoteen. Oli pelottavaa ja rankkaa, mutta tosi kivaa. Ehkä uskaltaudun uudestaankin

Mikä nyt on siis ongelmana? No se, että EN USKALLA mennä sinne hemmetin salille. Eilen mietin koko päivän meneväni, mutta jänistin, ja nyt tuntuu taas samalta. Pelottaa, ahdistaa, itkettää. Pelkään ihmisten tuijottavan, kun en osaa toimia siellä oikein. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi. Pelkään, että joudun pyytämään apua tuntemattomilta. En ole koskaan käynyt salilla muuten kuin koululiikunnassa pakotettuna, ja siitä on yli kymmenen vuotta aikaa.

Mikä avuksi? Mulla ei ole oikein ketään, joka voisi lähteä seuraksi. Kurjaa, jos pelkoni päihittävät lupaavasti alkaneen kuntokampanjan.

Kehottaisin kyllä käymään sellaisella salilla, missä on kaikenikäisiä miehiä ja naisia. Siellä porukat ovat tottuneet monimuotoisiin ja eri vaiheissa oleviin kuntoilijoihin. Lisäksi mulle on tullut sellainen tuntuma, että oikeastaan naiset ovat ulkonäköjutuissa toisilleen paljon armottomampia kuin mitä miehet naisista ajattelevat

Itse käyn tällaisella sekasalilla, enkä koskaan huomannut siellä ketään ulkonäöstä tuijoteltavan tai paneteltavan. Päin vastoin kokeneet salikävijät mielellään kannustavat ja opastavat uusia tulokkaita liikkeissä ja laitteiden käytössä - ja laihdutusasioissakin tarvittaessa kuten minä

Nuo tuijotusasiat ovat monesti herkässä tilassa rakentuneet vain oman pään sisällä. Jonkun viaton katse tulkitaan heti jonkinlaiseksi arvosteluksi tai halventamiseksi. Todellisuudessa kyse on vain siitä, että katsotaan vain, että ahaa joku uusi kaveri tuli salille tai jotain muuta vastaavaa.

Rohkeasti vaan sinne salille, ei siellä sinua mitenkään prososoivasti tuijotella!

Kerronpa tähän vielä omakohtaisen tuijotuskokemuksen. Olin lukioaikaan koulun ruokalassa lounaalla. Pois lähtiessäni kohteliaana poikana tietenkin avasin keski-ikäiselle naissaksanopettajalleni oven. Kiitokseksi siitä sain ylävartalooni napakan huitaisun käsilaukulla ja vihaisen huomautuksen: Ei toisten ruokailuja saa tuijotella!!!!!

Olin todella hämmästynyt, kun edes tiennyt katselleeni tämän opettajan ruokailuja. Ajatuksissani olin varmaan sinne suuntaan mitään sen kummemmin ajattelematta katsellut. Jälkikäteen ymmärsin tämän reaktion johtuneen siitä, että tällä opettajalla oli käsiproteesi vaikean syövän seurauksena. Tämä vammaisuus oli hänelle itselleen varmaan vaikea tilanne, vaikka emme me oppilaat sitä ikinä minään kummoisena asiana pitäneet. Myöhemmin minulla ja tällä opettajalla oli ihan hyvät suhteet, monesti kaupungilla tavatessammekin porisimme kaikenlaisista asioista. Että tämmöisiäkin tuijotusepisodeja voi syntyä ilman mitään todellista syytä

Pääsisitkö joskus salille sellaisena ajankohtana, että siellä olisi hiljaisempaa? Silloin voisit harjoitella laitteissa ilman nolostumisen pelkoa. Itse kävin salilla tutustumassa eri laitteisiin jouluaattoiltana, jolloin siellä ei ollut ketään muuta (meidän salille pääsee kulkuavaimella). Testasin joka ainoan laitteen ja senkin, millaisilla painoilla jaksan missäkin tehdä. Sitten kun seuraavalla kerralla menin salille, oli huomattavasti varmempi olo.

Kiitos tsempeistä, Lionel ja Tuesday! Just tätä rohkaisua tarviin

Valitsin tuon naisten salin lähinnä siksi, että se on lähellä ja halpa. Totta, että naiset voivat kyllä usein olla julmia toisilleen. Toisaalta tuolla näyttää onneksi käyvän kaikenikäistä ja -kokoista sakkia. Tiedän, että ne tuijotukset ja ilkeilyt ovat enimmäkseen (täysin?) mun omassa päässäni.

Tuo on kyllä paras idea, että menisin salille sellaiseen aikaan, ettei siellä ole paljoa väkeä. Ihan vielä en salille ole uskaltanut, mutta tänään uskaltauduin kuitenkin bodybalanceen. Jäi hyvä ja virkeä mieli.

Ehkä tästä voi sitten pikkuhiljaa edetä sinne salin puolellekin, kunhan ryhmäliikuntatunneista kertyy positiivisia kokemuksia...

Tiedän tunteen kun.lähteminen ahdistaa. Oma ongelmani oli juoksemisen aloittaminen. Tai ei edes se aloittaminen vaan jatkaminen. Ylipainoa kropassa on reilut 20 kiloa, mutta se ei estänyt lenkkipolulle lähtöä. Ongelmaksi.muodostui kuitenkin vaatetus. Löysät kollarit tuntuivat turvalliselta vaatetukselta mutta pitkällä matkalla reidet hiertyivät kipeästi yhteen kun haarukset roikkuivat kutakuinkin polvissa. Sitten uskaltauduin kokeilemaan tiukkoja juoksutrikoita. Ja niitäkin vain pimeässä. Talvi on armollista aikaa. Sitten kevät kuitenkin eteni ja piti tehdä valinta menenkö ulos trikoissani muiden arvosteltavaksi vai jäänkö kotiin nyhjöttämään sohvalle itsesäälissä. Päätin vetää trikoot jalkaan, haistattaa peilikuvalle ja päänsisäiselle ongelmani pitkät ja marssia ulos ovesta. Musiikki soi korvissa niin etten edes huomaa kuin kaikkein silmiinpistävimmät katseet jotka nekin yleensä tulevat ulkomaalaistaustaisilta miehiltä. Kai se sitten on niin kiinnostava näky kun vaalea jättibebaneiti painelee menemään :'D nykyään trikoot eivät ole ongelma vaikka vitsailen niistä joka kerta kun vedän jalkaan. Mutta sen olen päättänyt etten enää välitä mitä muut ajattelevat. Minä treenaan itseäni varten! Ja jos naama punaisena hikoillen läähätän juosten menemään, teen ainakin jotain oikein ja nykyään olen kääntänyt ajatuksen itsekäästi ympäri kuvitellessani, että tuijottajat ovat kateellisia minulle, koska kehtaan olla rumana liikenteessä ja olen ylipäätään saanut itseni liikenteeseen. Kuinka monta kertaa olen itsekin jäänyt sohvalle vain sen takia ettei huvita ja sättinyt sitten jälkikäteen laiskamadoksi

En ihmisiä pelkää, mut mulla on julkisten paikkojen pelko (avaran paikan kammo siis myös) joten en kyllä pysty mihkään isoon jumppasaliin ees menemään saatika sitten kuntoilemaan siellä.
Kansalaisopistossa on pienempiäkin huoneita. Niiitä vois kokeilla k,o mestan kursseilla. Kaipa siinä pärjäisin, vaikka olis se melkoinen itteni ylittäminen kyl.