Mullakin on monta traumaa lapsuudesta, mutta en mä ainakaan vaan lapsuutta ja kasvatusta voi kiloistani syyttää.

Uskoisin että suurimpia syitä ovat
- liian suuri annoskoko
- valtava luontainen ruokahalu
- kasvanut kaloritiheys/ herkkujen arkipäiväistyminen (juustot, aurikokuivatut tomaatit, suklaa, kermajäätelö - näitä on valitettavasti mennyt aikalailla päivittäin)
- alkoholin käyttö (nuorempana siideri, nykyisin viini)

Lisäksi mun harrastukset ovat pitkään olleet istumaharrastuksia (käsitöitä) ja liikunta on ollut pelkkä laihdutuskeino, ei oikeasti kiinnostava harrastus.

Psyykkeen puolellakin on ongelmaa
- viihdytän itseäni syömällä kun mulla on tylsää
- juhlin ja suren syömällä ja juomalla
- helposti reagoin yksinäisyyteen saamalla ahmimiskohtauksen (tähän riittää ihan se, että mies on illalla töissä vuorotyön takia).

Jonkin verran voi syyttää myös läheisiä
Välillä tuntuu, että pyrkimykseni keventää kalorikuormaa on esim. just puolisolle vaikea asia ja tukea en juurikaan saa. Totta toki, että itse olen vastuussa siitä mitä suuhuni tungen - ja kyllä se mies asiaan tottuu kun kovana pysyn. Eli alku aina hankalaa - ja tässä asiassa olen taipaleen lähtöruudussa.

Lapsuudessani rakkautta ja välittämistä todisteltiin hyvällä rualla ja herkuilla. Minä varmaan tykästyin herkkuihin sisaruksiani enemmän ja muutenkin kuopuksena minua hellittiin herkuilla todella paljon. Lihoin siis isommaksi kuin sisarukseni, olin siis hieman pyöreä koulu-urani alussa, en kuitenkaan mitenkään merkittävän lihava. Minut laitettiin "laihikselle", eli minulta kiellettiin kaikki hyvä ja sokeripitoinen, mitä sisarukseni saivat syödä. Kun laihduin, sain kehuja siitä kuinka kaunis ja hoikka olen. Tästä se kierre lähti ja olen jojoillut kovastikin painoni kanssa. Olen toisaalta koukussa hyvään ruokaan, toisaalta taas hyvään oloon ja kehuihin mitä laihtuminen saa aikaan. Nyt tarkoituksena onkin katkaista tämä epäterveellinen jojo-kierre...

Nämä toimintatavathan siirtyvät usein sukupolvelta toiselle. Säikähdin huomatessani oman käytösmallini olevan samantyyppinen kuin äidilläni. Tämä tajuaminen tapahtui riidellessäni mieheni kanssa, joka sanoi vihaisena ettei ole mitään väliä mitä ruokaa teen ja onko se miten hyvää, kunhan vain olisin mieheni lähellä ja näyttäisin rakkauteni läheisyydelläni... En halua viedä tätä "ruoka on rakkautta" -käytösmallia eteenpäin vaan haluan antaa lapsilleni terveellisemmän mallin ja osoittaa rakkauteni lämmöllä ja sanoilla.

keskiviikkona, 24. lokakuuta 2012 klo 10:26 hannibaali kirjoitti::
-- ettei ole mitään väliä mitä ruokaa teen ja onko se miten hyvää, kunhan vain olisin mieheni lähellä ja näyttäisin rakkauteni läheisyydelläni... En halua viedä tätä "ruoka on rakkautta" -käytösmallia eteenpäin vaan haluan antaa lapsilleni terveellisemmän mallin ja osoittaa rakkauteni lämmöllä ja sanoilla.

Tämä osui ja upposi Tunnistan täysin tuon "ruualla rakastamisen", vaikka inhoan sitä, kun se osuu omalle kohdalle (ts. mun ja äitini suhteeseen). Ihminen osaa helpoiten sen, mitä on likeltä katsonut, ja esim. oman lapsuutensa toimintakaavoja helposti toistaa, vaikkei varsinaisesti haluaisi. Sitä ei vaan näe, millä tavalla voisi muuten tehdä.

No, ehkä mä sitten 10-20 vuoden jälkeen osaan Nyt on vasta keski-ikä alullaan ja sentään olen vapautunut päälle kolmekymppiseksi asti kantamistani ylikiloista. Oma syöminen alkaa siis olla kohdallaan, vielä kun nuo muutkin ruokaan liittyvät käyttäytymismallit saisi korjattua, niin...

keskiviikkona, 24. lokakuuta 2012 klo 09:45 Minttumaari* kirjoitti::
Mullakin on monta traumaa lapsuudesta, mutta en mä ainakaan vaan lapsuutta ja kasvatusta voi kiloistani syyttää.

No, ketjun nimi olikin, että miten ruokasuhteesi vääristyi eikä miksi lihoit. Myös hoikalla/normaalilla voi olla vääristynyt ruokasuhde.

Minulla sama tarina kuin monella. Eli äidin kunnia-asia oli se, että perheessä on joka päivä lämmin ruoka ja syödään yhdessä kaikki ateriat. "Napostelu" eli omatoimiset välipalat olivat kiellettyjä.

Lisäksi äidillä on tosi vahva mentaliteetti, että ruoka maistuu vain silloin kun on nälkä. Sen takia vaikkapa viikonloppuina, jos me lapset heräsimme vaikka kello 9, äiti aina sanoi että "nyt ei enää voi syödä aamiaista ettei nälkä mene pilalle kun päiväruoka on ihan kohta". Ihan kohta, eli kello 12. Olin se kiltti tyttö joka totteli äitiä vatsa kuristen. Mihinkään ei voinut ryhtyä nälkäisenä, vaikkapa mennä ulos leikkimään, vaan istuin odottamassa koska saa sitä ruokaa ja ruoka pyöri päässä.

Aterioilla sai syödä vapaasti. Ja minähän söin, koska nälkä oli huutava. Perheessä oli ihan tavallista, että ruuan jälkeen joku nukahti koska kaloripommi jysähti elimistöön kerralla. Ahmin aina nopeasti, ja koska nälän sammuminen tuli vähän viiveellä, ehdin syödä moninkertaisen määrän perunaa ja kastiketta tarpeeseen nähden.

Sitten oli taas monen tunnin tauko ruuassa. Päiväruuan pommin jälkeen tuli aina verensokerin lasku, johon olisi tehnyt mieli syödä jotain, mieluiten makeaa. Usein söinkin, mutta siihen välipalaan liittyi aina voimakas syyllisyys. Äiti yleensä huomautti, että "voisit vähän katsoa sen leivänsyömisen perään, kun kyllähän se alkaa näkyä".

Kymmenvuotiaana olin vähän pyöreä, ja siihen aikaan alkoi huomauttelu syömisistäni. Jos söin karkkipäivänä muutaman namun, niistä tuli kommenttia isältä. Voileipien syömisen lopetinkin, kun äiti väitti että olen niiden takia paksu. Yhteiset ateriat olivat ainoat ruokani, ja söin itseltäni tajun kankaalle niiden aikana. Elin oikein äitini ihanteen mukaista elämää, eli vuorotellen hirveä nälkä ja kotiruokapommi.

Omilleen muuttaessa en ehtinyt tai jaksanut laittaa ruokaa kahdesti päivässä, eikä minulla ollut mitään käsitystä miten ruokahuolto pitäisi toteuttaa. Ei ollut normaalia käsitystä siitä, milloin pitäisi syödä tai olla syömättä, mutta koska inhosin nälkää ja koska ainoa syy olla syömättä nälkään oli ollut äidin painostus, aloin hotkia jatkuvasti samanlaisia määriä kuin lapsuuden aterioilla. Varmaan vaikea arvata, mitä siitä seurasi.

En silti syytä äitiäni. Hän on vanhemman sukupolven ihmisiä ja tehnyt kaiken hyvää tarkoittaen. Ja on itsekin lihava vasten tahtoaan. Nämä verensokerin tasaisuuteen liittyvät ajatukset ovat menneet ihan hyvin jakeluun lapsuudenkodissani nykyään, mutta silloin niistä ei puhuttu eikä ollut tietoa saatavilla.

Muistan isäni sanoneen joskus 80-luvulla, että "laihduttaminen on tosi kurjaa, koska silloin pitää olla syömättä ja on aina kova nälkä".

Varmaan se alkoi pikkuhiljaa vääristymään, kun sairastuin vuonna -86 diabetekseen ja elämä oli silloin aika hirveää. Elettiin syömisen rytmissä, mulla oli koko ajan nälkä, eli insuliiniannokset olivat liian suuria, tästä seurasi sitä, että odotti vain seuraavaa välipalaa. Salaa syöminen tuli kuvioihin ja alkuvuosina en omistanut verensokerimittariakaan Eli ihmetellä saattaa, miten kestävä kroppa mulla on ja lisäsairauksia ei vieläkään ole, pieniä alkavia, muttei mitään isompaa. Olihan mulla sitten jo parin vuoden sairastumisen jälkeen se verensokerimittarikin, muttei silloin ollut tapana mittailla useinkaan sokereita.

Kun sairastuin vakavasti vuonna 2008, alkoi paino siitä nousta lääkitysten takia. Myös syömistavat olivat muuttuneet pysyvästi.

Nyt muistelin millä tavalla minulla oli tapana syönä kun olin hoikka. Kunnon aamupala, kunnon lounas koulussa, välipala, kunnon ateria illalla kun tulin treeneistä. Olin tosi hoikka ja treenasin 4-7h päivässä tarkoituksenani ryhtyä lajini ammattilaiseksi.

Kova työ ja treeniin panostaminen lopulta mahdollistivatkin sen, että vuonna 2011 ryhdyin ammattilaiseksi. Lukiostakin selviydyin hyvin arvosanoin, yli yhdeksän keskiarvolla ja ka M paperit.

Nyt yritän kovasti tiputtaa painoa ja onneksi olen alkanutkin hoikistua. Lääkkeet, joita käytän, vaikuttavat aineenvaihduntaa ja ovat nostaneet joidenkin potilaiden painoa jopa 40 kiloa, minulla treeni esti nousun n. 20kg asti ja siihen jämähti. Kovasti kumminkin meinaa hiipiä ylöspäin, ellei pidä itseään kuosissa.

Onneksi on vain suhteellisen pieni kilomäärä, joillakuilla painoa voi olla kymmeniä kiloja enemmän. Kyllä onneksi tästä selvitään

Omat ruokatapanii ovat päässeet vähitellen vääristymään.. En ole koskaan ollut ylipainoinen, "lihavimmillankin" sellaiset 58 kiloa. Olen aina treenaillut paljon ja aktiivisesti eri lajeja, erityisesti tanssia. Nyttemmin Suhteeni ruokaan, ja siinä samalla terveys muutenkin on päässyt ihan rempsalleen. Kaikki alkoi halusta syödä terveellisesti; jätin turhat hiilihydraatit pois yms. En koskenut enää perunaan tai pastaan, joskus söin kuitenkin tummaa leipää taikka sämpylää. Samoin aluksi kokeilumielessä aloitettu kasvisruokailu rajoittaa ruokailua, kun nykyään olen jättänyt pois myös juustot ja maidon. Jugurttia ja rahkaa syön kuitenkin. Karkkia tai mitään makeaa en pysty todellakaan enää syömään, voi sitä morkkiksen määrää. jos sellaisiin lipsahdan. Ruoka on alkanut hallita elämääni, ja yksipuolinen ravinto vaikuttaa todella mielialoihini. Tuntuu, että olen luonut itselleni muutamassa vuodessa häkin, josta en omin avuin pääse enää ulos. Olen kuitenkin 172.5 ja painan 51 kiloa. elikka en ole mitenkään kauhean laiha. Haluaisin hakea apua, mutta pelottaa, ettei minua oteta tosissaan, kun en ole pelkkää luuta ja nahkaa =(

- avuton

Hae vaan apua ja kerro samalla tavalla rehellisesti tilanteesi, kuin kerroit tässä. Uskon että viisas lääkäri ottaa asian vakavasti. Kerro myös tämä pelkosi, ettei hätääsi oteta vakavasti. Jos ei ole rahasta kiinni, mene yksityiselle ravintoasiohin erikoistuneelle lääkärille tai ravitsemusterapeutille. Muussa tapauksessa terveyskeskukseen. Pääasia että haet apua. Varmasti vielä pääset häkistäsi. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

torstaina, 29. marraskuuta 2012 klo 22:23 Liikuntaholisti kirjoitti::
Olen kuitenkin 172.5 ja painan 51 kiloa. elikka en ole mitenkään kauhean laiha. Haluaisin hakea apua, mutta pelottaa, ettei minua oteta tosissaan, kun en ole pelkkää luuta ja nahkaa =(

- avuton

Sinun painoindeksisi on 17,2 ja normaalipainon alaraja olisi painoindeksi 18,5. Olet siis reilusti alipainon puolella. Tuo yksinään riittää syyksi siihen, että sinut varmasti otetaan vakavasti kun haet apua.

Viimeistään punnitsemisen jälkeen tilanteesi selviää lääkärille tai muulle ammatti-ihmisellekin. Painoindeksisi kertoo, että olet jo oikeasti todella laiha, vaikka itsestäsi ei siltä tunnukaan. Usein tuollaisessa tilanteessa oma kehonkuva vääristyy niin, että todellista tilannettaan ei itse huomaa.

Tuossa tilanteessa Kiloklubin käyttäjien antama vertaistuki ei riitä, vaan sinun pitäisi pian hakea ja saada apua muualta.