Kivaa, että tämä ketju on niin aktiivinen nykyään.

Johanna021: ajattelin jatkaa terveellisemmillä elämän tavoilla ja jos/kun paino laskee siinä sivussa niin hyvä niin. Olen tyytyväinen tässäkin painossa. En päästä painoani tippumaan alle 60kg koska silloin olen kyllä liian laiha. (olen painanut joskus 57 kg ja tuolloin moni kommentoi laihuuttani )

Namihiiri: On kyllä kiva tunne kun huomaa mahtuvansa pienemmän koon vaatteisiin. Mullakaan ei monet farkut kiristä vyötäröltä enää niin kuin ennen Mun laihtumiseni huomaa ensimmäiseksi naamasta, menee kuulemma posket lommolle

^Sama mielessä itsellä. Painoin lukiossa 56 kg ja olin kyllä ihan luuranko. Ei sillä, en mä edes usko, että tuollainen paino olisi ylipäätään saavutettavissa paitsi ihan nälkäkuurilla. 62 kg ois jo hyvä, 60 kg siis tavoite.

Karkki- ja herkkujuttuja mietin taas. Mikä olisi se sopiva kultainen keskitie? Rakastan karkkia, en halua luopua siitä kokonaan, mutta nyt kolmen viikon karkkilakon jälkeen olo on mahtava. Mietin karkkipäivää kerran kuukaudessa ja silloinkin max 200 g irttareita (mun heikkous). Muuten lähtee lapasesta niin helposti. Sipsit yms voin hyvästellä kyllä helposti, syön muutenkin mieluummin kasvistikkuja itse tehdyn dipin kanssa. Mutta se sokeri.

tiistaina, 22. elokuuta 2017 klo 11:25 johanna021 kirjoitti::

Karkki- ja herkkujuttuja mietin taas. Mikä olisi se sopiva kultainen keskitie? Rakastan karkkia, en halua luopua siitä kokonaan, mutta nyt kolmen viikon karkkilakon jälkeen olo on mahtava. Mietin karkkipäivää kerran kuukaudessa ja silloinkin max 200 g irttareita (mun heikkous). Muuten lähtee lapasesta niin helposti. Sipsit yms voin hyvästellä kyllä helposti, syön muutenkin mieluummin kasvistikkuja itse tehdyn dipin kanssa. Mutta se sokeri.

Irtsarit on minunkin heikkous. Sipsit, pullat, limpat, niillä ei ole ikinä ollut mikään suuri rooli mun elämässä. Mutta se karkki. Se on aina ollut tärkeä kaveri.

Mä tein tosiaan alkuvuodesta sellaisen päätöksen, että herkkupäivä on kerran viikossa ja silloin saan mättää ihan mitä vain ja kuinka paljon haluan. Alkuvaiheessa olin niin pahassa sokerikoukussa, että jo pelkkä yhteen herkkupäivään siirtyminen oli tuskaa, ja etenkin karkkipäivän jälkeisenä päivänä iski masennus, kun kroppa huusi lisää sokeria. Mutta; meni ehkä kuukausi niin en enää halunnutkaan mättää herkkupäivänä karkkia kaksin käsin, saatika että olisin pystynyt siihen. Kesti kuitenkin aika kauan päästä tilanteeseen, etten päässäni suunnitellut tulevaa herkkupäivää. Kevyt fiksaatio...

Suurin haaste on kaiken kaikkiaan henkisellä puolella. Minun piti ilman sokeria kohdata sellaisia tilanteita, joissa olen aiemmin turvautunut karkkiin (lohtu, palkinto, etätyöpäivä, leffailta yms.). Tavallaan olen myös käynyt läpi eräänlaista suruprosessia, kun karkki ei enää tuokaan samanlaista auvoa kuin ennen, kun en enää käytä sitä mielenkohottajana. Tuntuu vähän siltä, että olen vienyt karkilta sen superhero-statuksen.

Tällä hetkellä tilanne on se, että vaikken ole ihan yhtä ehdoton viikottaisen herkkupäivän suhteen (voin syödä esim. palan mustikkapiirakkaa muunakin päivänä), syön karkkia max kerran viikossa. Se ei kuitenkaan enää ole sellainen päivän/viikon päällimäinen ajatus, ja kaupassakin pystyn kulkemaan karkkihyllyn vierestä ilman sortumista tai kauheaa karkkihimoa. Olen hiljalleen totutellut siihenkin ajatukseen, että jättäisin karkkipäiviä välistäkin jos siltä tuntuu - että sitä ihan oikeasti söisi karkkia vain silloin, kun niitä ehdottomasti tekee mieli. Se tunne pitää kuitenkin oppia tunnistamaan ensin. Pelkään ehkä kuitenkin vielä liikaa sitä, että tulee takapakkia, joten hiljalleen mennään. Mulla on kuitenkin tässä takana myös tupakoinnin lopetus 1,5 vuotta sitten, joten pyrin olemaan itselleni armollinen.

Muokkaus, lisään vielä sen, että mun mielestä karkkipäivä on hyvä - kunhan pitää kiinni siitä että hanat menee kiinni kun vuorokausi vaihtuu (tai mikä nyt sitten onkaan se oma raja). Että jos jostain syystä karkkia / muuta herkkua jää yli, sitä ei lähdetä pupeltamaan loppuun seuraavana päivänä. Minulle sellainen on ainakin ihan nounou, kroppa reagoi välittömästi jonka jälkeen jokailtainen sokerihimo (ja siihen liittyvä kiukku) on tosiasia. Siitä on sitten niin tuskaista tapella pois.

maanantaina, 21. elokuuta 2017 klo 15:12 Minnis3 kirjoitti::
Kivaa, että tämä ketju on niin aktiivinen nykyään.

Oon samaa mieltä! Täältä saa huikeeta tsemppiä ja hyvää fiilistä, kun lukee muiden onnistumisista! ^_^

Mielenkiintoista lukea näitä sokerihimopohdintoja. Tsemppiä kaikille sen kanssa tuskaileville! Been there, tiedän miten tuskaista se on.

Mulle viimeiä aikoina suurimpia kiusauksen aiheuttajia on olleet sipsit. En uskalla ostaa niitä kotiin ollenkaan, koska en pysty vain maistamaan. Jos jossain on tarjolla, syön kyllä (yleensä liikaa ).


Te, joilla on pieniä lapsia, miten saatte liikunnan yhdistettyä arkeen? Musta tuntuu, etten ehdi muuta kuin tulla töistä, pyykätä ja laittaa lapset nukkumaan. Aivot ja vaaka tykkäisivät enemmästä liikkumisesta, mutta kovin haastavaa sen lisääminen tuntuisi olevan.

Joo-o, liekö kylmenevät illat syynä vai mikä, mutta tämä viikkopa on sitten mennyt herkkupäivää odotellessa. Aivan järkyttävä makeanhimo vaivannut koko viikon! Pitää varmaan lisätä hedelmien ja marjojen syöntiä. Mä olen kyllä kuin karhu, syksyllä tekisi mieli tankata pakki täyteen ja sit voisikin nukkua koko talven... Aamut on niin tuskaa. Unirytmiin kun löytyisi joku apu niin avot - vaan eipä taida tämä laiva kääntyä, uniongelmat ovat aina olleet osa elämää.

Lapset ja treenaminen voi kyllä olla haasteellinen yhdistelmä. Silloin kun tyttäreni oli pieni, se aika piti vain irrottaa jollakin tapaa, siis varaamalla siihen aikaa. Eli lapsenvahti tai lapsen isä hoiti lapsen ja minä sprinttasin bodypumpiin tai lenkille. Minulla on ollut siinä mielessä hyvä tilanne, että miehen kanssa ollaan kummatkin yritetty ja pystytty joustamaan niin että kummatkin voi liikkua. Mutta kummasti sitä rupesi keksimään muita juttuja vapaille hetkille, ellei ollut oikein asennoitunut että just NYT meen reenaamaan. Mutta kyllä mä sitten opin menemään. Ja sillä monesti uhrattiin siivoaminen tai pyykkäys tms. Totesin että välillä piti priorisoida itseään ennemmin kuin imuria. Tsemppiä sinne, Minnis3!

Minnis3 täällä kans pohditaan liikunnan ja arjen yhdistämistä lapsiperheen elämässä. Mun mies tekee reissuhommia ja on poissa 4-7 viikkoa kerrallaan usemman kerran vuodessa. Mä teen onneksi lyhennettyä työpäivää ja pääsen joka päivä kolmelta. Kun mies on reissussa, lähden juoksulenkille työpaikalta tai menen treenaamaan työpaikan salille ja haen tytön tarhasta vasta neljältä. Kauhea kiirehän siinä on, 45 min treenin ehtii tehdä, mutta kai se on parempi kuin ei mitään. Kerran viikossa pidemmän lenkin ajaksi yritän saada jonkun vahtimaan tyttöä (esim. ensi maanantaiksi en saanut muita, niin palkkkasin tutun tytön meille iltapäiväksi).

Kun mies on kotona, niin tällaista ongelmaa ei ole. Silloin hän hakee tytön tarhasta, mä meen kaupan kautta kotiin ja lähden siitä liikkumaan.

En tajua kyllä, miten yhdistän tän kaiken, jos ja kun alan tehdä jossain kohtaa täyttä työpäivää

Namihiiri täällä sama homma, herkkupäivää on odoteltu. Vaikka siis tällä hetkellä kun koitan irrottautua sokerikoukusta, niin se tarkoittaa tyyliin siemennäkkäriä ja mansikoita. Maanantaina tulee neljä viikkoa ilman karkkia, en tiedä missä kohtaa uskallan antaa itselleni ekan karkkipäivän. Myöskään limsoja ei ole mennyt (en juo kyllä muutenkaan paitsi joskus krapulassa, heh), eikä leivoksia tms lukuunottamatta ihan paria leivosta synttäreillä. Pelkään, että se lipas sieltä taas aukeaa, jos syön karkkia edes kerran...

Mikä motivoi teitä merkkaamaan ruokia/laskemaan kaloreita? Mulla on toi Kiloklubin jäsenyys vielä vajaa 2kk voimassa, mutta ihan tuskaisen vaikeeta pitää kirjaa kaikesta syömisestä.. Määrien arviointi on niin hankalaa ja inhoon nähdä niitä punaisia palloja ja muita tekosyitä. Olisiko mitään vinkkejä, joilla saisi otettua itseään niskasta kiinni ja merkattua?

Paino on nyt 61.5kg ja aikalailla tavoite häämöttää. Pitäisi olla tarkkana, että tulee syötyä tarpeeksi ja tarpeeksi laadukkaasti - ettei vaan juoksutuloksetkärsi

Moi! Huutelen täällä seuraa muualtakin kuin haasteketjuista, jospa teistä löytyisi vertaistukea jokusen kilon pudottamiseen ja sen jälkeen ylläpitoon.. Minä olen Aleksantria, 27v, 178cm ja tällä hetkellä noin 75kg. Tavoitteena olisi saada pysyvästi pudotettua painoa 70-72kg tuntumaan. Olen aikamoinen jojolaihduttelija ja tuossa painossa (ja vähän alempanakin) olenkin käväissyt jo useampaan otteeseen, mutta sitten aina kyllästyn, "repsahdan" ja löydän itseni irttarihyllyltä. No, kai sekin on joskus ihan tervettä.

Taustalla ahmimishäiriöoireita ja useamman vuoden ylipaino, normaalipainoinen olen ollut vähän reilut kaksi vuotta. Voin kertoa, ettei mikään ole kyllä kohottanut itsetuntoa niin kuin vihdoin normaalipainoon pääseminen ja siellä pysyminen. No, on tulleet sitten uudet ongelmat eteen, kuten se missä painossa nyt sitten olisi hyvä lopulta olla. En halua tehdä laihduttamisesta elämäntehtävää, mutta tyytyväinen olin 70-71kg lukemiin peiliin katsoessa. Siitä alaspäin kun meni, alkoi jo kylkiluut paistaa rintakehästä läpi, sellaista en halua. Tarkoituksena olisi siis pudotella noihin lukemiin mahdollisimman järkevästi. Liikuntaa ja hyvin syömistä siis - ja toivottavasti tuohon hyvin syömiseen rutinoituisi sillä tavalla, ettei tarvitsisi ruokapäiväkirjojen orjana olla.

Eli: lisää liikuntaa, lisää kasviksia, vähemmän herkkuja. Eiköhän noilla eväillä johonkin alkuun pääse Hauska tutustua!