Loma on lusittu, todellakin siltä tuntuu.

Lentomatka 6,5 tuntia oli haastava nuorimmalle ja kun oli eka lentomatka. Minulla oli mukana tehtävä-, väritys- ynnä lukukirja, värityskyniä, pelikorttia, padia sun muuta mutta kun on levoton niin on. Muut lapset jaksoivat hyvin.

Perillä iski hiekkamyrsky. Se nyt ei oikein haitannut, mutta ulkona ei uskaltanut olla kauan parina ekana päivänä.
Sitten iski vatsatauti pikkulikkaan ja parin päivän päästä minuun.

Uitiin kuitenkin meressä ja altaalla, käveltiin ympäristössä ja käytiin bussilla naapurikylässä. Oltiin yhtenä päivänä sellaisessa eläinpuitossa jossa oli perhostalo, lintuja, matelijoita ja upeat delfiinit. Siellä viihdyttiin.

Pikkupoikaa kun piti koko ajan ”niskasta” kiinni niin joten kuten toimi. Onnistui siitäkin huolimatta iskemään päänsä kaksi kertaa altaalla, kerranruokapöydässä ja polttamaan kätensä kaksi kertaa ruokavastuksissa.
Jos näkee jotain uutta tunkee aina sormensa siihen kuten nappuloihon, nippeleihin, reikiin yms.

Sanoin jo että jos pariin vuoteen haluan reissuun tämän porukan kanssa niin potkaiskaa persuksiin ja lujaa. 4 erityislasta on haaste jo arjessa samoin se on lomallakin.
Tosin pitäisi lähteä kesällä Lappiin

Niin ja 4 km ennen kotia alkoi diabeetikkolapsi oksentamaan, kotona oltiin yhden aikaan yöllä, joten loppu yö meni sokereita vaatiessa. Ensin ne hipoi lattiaa ja sitten olivat katossa.

Nyt sitten yritetään toipua lomasta pyykkäämällä kauhea kasa pyykkiä.

No kyllä se loma antoisa luulen niin, ainakin lapsille. Aika onneksi kuultaa muistot ja valokuvissa kaikkilla näyttää olevan kivaa,

Hotelli oli tosi hyvä, samoin ruoka.

Olemme yleensä lomalla itsekin päässeet rentoon lomamoodiin, mutta nyt kun niin ei voinut, se toi ehkä sen tunteen loman rankkuudesta.
Tällä kokoonpanolla pitää vaan miettiä loma toisin ja ehdottomasti olla ainakin yksi aikuinen enemmän.
Otamme tästä oppia joten jos nyt kuitenkin vielä johonkin lähdemme niin itsekin osaamme asennoitua toisin.

Toivottavasti tosiaan aika kultaa muistot ja hieman jo vaikuttaa että suunnittelette uusia reissuja
Kunpa arki olisi nyt helpompaa kuin ennen lomaa.

Tulis jos vain jotain lyhyttä matkaa kuten Ruotsi, Viro tai Lappi.
Automatkailun se hyvä puoli, että voi iskeä muksut autoon illalla ja ajaa yötä myöten kotiin kun homma ei luista. Tai laivareissu on niin lyhyt että pinna ei vielä katkea, siis itsellä. Luullakseni.

Tervehdys

Kyllä teillä on ollut koettelemuksia reissussa Japena. Toivottavasti kotona taudit tasaantuu. Huono tuuri, kun oli tuo hiekkamyrskykin. Onneksi ette sentään joutuneet koranakaranteeniin Jotain lohtua. Ehkä lyhyempi ja lähemmän etäisyyden reissu on jotenkin "turvallisempi" teidän porukalla Toivon, että olette vatsataudista parantuneet.

IL voin kuvitella, että poikia, ei heti huvita ajatus kotiinlähdöstä, kun ovat porukalla teidän hyvässä hoivassa. Hauskaa tuntuu olleen. Kyllä saa välillä käyttää mielikuvitusta, että 5 villiä poikaa pysyvät jotenkin aisoissa.

Hyvää matkaa teille ja nauttikaa lämmöstä. Olisi kelvannut meillekin

Ps. tapaamiseen liittyen en tässä vaiheessa osaa yhtään sanoa vielä, miten olemme keväällä kotona ja miten mökillä. Riippuu niin monesta asiasta. Oma terveys ja fysioterapeutilla käynnit olkapään osalta (sitten, kun jossain vaiheessa voi kädellä jotain muuta kuin liikkuvuusharjoituksia alkaa tekemään) ja tietty isäni polvileikkaus, jonka ajankohtaa on nyt siirretty kahteen kertaan. Lisäksi siipallani alkaa maaliskuun loppupuolella implanttioperaatio. Jos kaikki menee hyvin, niin sitten seuraava vaihe onkin vasta myöhemmin kesällä tai peräti syksyllä.

Toivotan terveyttä ja mukavaa viikon jatketta kaikille Täällä on muuten ihmeen hiljaista ??

Terveppä Terve terveille ja vaivaisille

Kipan tavoin ihmettelen palstan hiljaisuutta.

Lueskelin äsken huilatessani juttujanne joita en aiemmin ole ehtinyt tai jaksanut kommentoida.
Menna kertoi Carmenin oopperasta Tampereella. Minulle muut esiintyjät olivat tutemattomia, mutta Niina Kaitelin olen kuullut laulavan monissa eri paikoissa, Olen hänen näyttelijän kyvyistään (tai paremminkin kyvyttömyydestään) samaa mieltä Mennan kanssa. Äänikin on mielestäni kalsea eikä sovi herkkiin rooleihin. Tämä on vain minun mielipiteeni, asiantutijat ovat sitten erikseen.

Pneumakokkirokotteestakin puhuttiin. Otin sen muutamia vuosia sitten kun terveyskeskuksesta suositeltiin. Itse maksoin aineen, mutta yhden kauhkokuumeen kokeneena katsoin rokotteen hintansa väärtiksi.

Suupaltti, Muori ja vielä muitakin taisi olla flussan tai jonkin muun räkätaudin kourissa, toivottavasti taudit ovat jo helpottaneet.

IL:llä vauhtia riittää, eikä ihmekkään kun on monta nuorta ja NM vauhdittajina. Nuorten kanssa touhutessa tutuu kuin nuortuisi itsekkin.

Japenan ja miehensä matka lasten kanssa oli kyllä melkoinen haaste. Kumpa saisitte viettää edes joskus lomaa ilman sairauksia. Kotielämäänkin toivon seesteisempiä päiviä kuin viime aikoina on ollut.

Kipan olkapää on melkoinen riesa. Onko kortisonista ollut mitään hyötyä?
Harmi kun Espanjan matkakin piti siirtää omien ja isän juttujen takia.

Itse sain aikoinaan kortisonipiikkejä olkapääleikkausta odotellessa. Auttoivat aina vähän aikaa, mutta puoli vuotta jouduin odottamaan leikkausta kipujen kanssa ja aika tuntui tosi pitkältä. Ajattelin Kipaa kun ulkoilimme lauantaina hienossa säässä savossa. Sununtaina ei enää ollut kelissä kehumista joten lenkkeily supistui lounaalla käytiin muutaman sadan metrin päässä olevaan ravintolaan. Illalla jatkoimme kuntoilua tanssin merkeissä lähimmällä tanssipaikalla. Esiintyjänä oli Leif Lindeman orkestereineen. Emme olleet tyytyväisiä äänentoistoon ja voimakkuuteen, johon saattoi olla osasyynä tanssipaikan kiviseinät jotka aiheuttivat ylimääräistä kaikua.

Minäkin olen kiinnostuut tapaamisesta, jos vain yhteinen aika löytyy.
Minulla on kaihileikkaus tämän kuun lopulla, mutta muita tärkeitä juttuja ei tällä hetkellä ole tiedossa. Toinen isompi leikkaus taitaa siirtyä kesään tai alkusyksyyn. Kyllä tätä remonttia tutuu riittävän.

Tosin tällä hetkellä olen pakkolevossa kun alaselkä otti ja alkoi vihoitella tänä aamuna. Selkä on kuin tulessa, kyllä keljuttaa kun olin jo aloitellut kuntoremonttia töiden päättyttyä ja muutama talvitöissä hankittu kilokin pitäisi karistaa.

Hyvää viikon jatkoa






.

Lueskelin vasta viestin lähetettyäni mitä tuli kirjoitettua.
Näkyy tulevan kaihileikkaus enemmän kuin tarpeeseen sillä niin monta kirjoitusvirhettä tekstissä on jo heti alussa. Anatkkee anteeks

Maaliskuu on kivampi kuin joulukuu. Valosta sen tietää.
Pätkäpaastoni on sujunut päivä kerrallaan. Kerran kaksi viikossa pidän lomaa paastosta. Nälkäistä oloa ei ole ollut juurikaan ja kevennystä on ollut havaittavissa jotain neljä kiloa. Ihan kohtuullinen määrä, siis 5 prosenttia kokonaisähkystä. Selkä on parempi ja nilkka pahempi. Ei kohden koskaan tää tasapaino. Sain joululahjavanteen toimimaan vihdoin, kun ymmärsin itkupotkuraivarien tuloksena tekniikan.
Kehoni tarvitsee tuntuman, jonka saan aikaan heittämällä vanteen pyörimään niin voimakkaasti, että se pyörii ensin itsekseen muutaman kierroksen. Hierojani oli huolissaan toiminnastani, mutta nyt pääsimme yhteisymmärrykseen, kun eilen näki ja koki, että lihakset vihdoinkin alkoivat asettua paikoilleen. Lopulta hän paljasti, ettei itsekään ole onnistunut pyörityksessä.
Eipä tää hassumpi talviurheilu olekaan, kun suksi ei luista metriäkään.
Muutama sekunti pyöritystä aamutossut jalassa. Satakoon ulkona mitä tahansa.
Terkuin

Ai foorumilla hiljaista? Pitäisikö tuntea pistos omassatunnossa? Kyllä kai – mutta kun mulle ei tosiaankaan kuulu mitään kertomisen arvoista. Kevättalvi kuluu, kaikenlaista pikkupuuhaa on just silleen sopivasti etten läähätä ja läkähdy mutta tunnen itseni muka tarpeelliseksi.

Aloitin vuodenvaihteessa lukupäiväkirjan ja ällistyin; ehkä mä en ihan turhan takia tuolla kirjastolla ravaa?

Vesijuoksukin pitää virkeänä; puolesta tunnista aloittaneena jaksan jo juosta kolme varttia kerralla. Ensimmäinen kymmenen kerran korttikin kului jo, toissapäivänä piti ostaa uusi. Ilmeisesti ehdin käyttää senkin ennen kuin huhtikuun alussa on lähtö Costa del Solille, jossa on odotettavissa neljä viikkoa aurinkoa ja kävelyä.

Koronavirustartuntoja on tulevalla lomapaikkakunnallamme havaittu pari, mutta missäpä niitä ei tänä keväänä olisi? En oikein osaa olla huolissani kun varsinaisia perussairauksia ei ole; verenpaineeni pysyy kurissa lääkityksellä. Tauti tulee, jos on tullakseen.

Edes erityisiin varokeinoihin ei ole ryhdytty. Ei ainakaan toistaiseksi. Käsienpesusta on meillä aina huolehdittu niin, että kun tullaan ulkoa, kävellään suoraapäätä kylppäriin ja pestään kunnolla saippualla.

Kotivara, josta oli tämän aamun sanomalehdessä iso opastava juttu (kotona pitäisi kuulemma aina olla ruokaa ainakin kolmen vuorokauden eli 72 tunnin tarpeiksi), hoituu sillä että syksyisin veneeltä tulee pari korillista kuivamuonaa, jotka lastataan keittiön kaappiin ja syödään talven aikana jos muistetaan. Jollei muisteta, viedään taas keväällä veneilemään.

Tänään on luvassa ruokavieraita: suunnistusta harrastava tyttären perhe osallistuu johonkin kaupunkisuunnistusiltaan. Reippailun jälkeen maistunee lohisoppa ja pannari?

Lähdenkin tästä hakemaan sitä kalaa. Terveyttä ja hyvää mieltä teille kaikille!

PS. Lukupäiväkirjan rinnalla pidän KK:n ruokapäiväkirjaa. Aina sinne silloin tällöin jokin vihreäkin pallo ilmestyy. Vaakalukemilla ei kannata kehuskella.

Munkaan ei tule kirjoiteltua, kun ei tässä mitään ihmeellistä ole menossa.
Paino ei taas putoa, vihanneksia pitäis lisätä ruokavalioon. Ja muistaa sitä vettäkin juoda.

Päivät kuluu kalligrafian kirjoittelun parissa. Kirjoitetaan italicilla semmoista käsiala kirjaa. Puol tuntia päivässä ja sata päivää. Pitäis tulla sellanen satasivuinen A4 kokoinen opus, joka sitten sidotaan lopuksi.
Mun käsiala on todella epätasaista. 50 sivua kirjoittanut, siis yhdestä kirjasta teksti, enkä kehtaa kesken enään lopettaa.
Mutta päätin etten ikinä enään italicia kirjoita

Hierojalle ja sitten kalligrafian tunneille.

Aurinko paisteli hetki sitten, mutta nyt taas lunta tupruttaa.

Hyviä vointeja kaikille.

Meidän seudulla on nyt meneillään hiihtoloma. Alkuviikon päivät olivat ihanan aurinkoisia. Lumi kimalteli ja ladut kutsuivat hiihtäjiä. Minua oikein surettaa, kun en pysty tällä hetkellä hiihtämään.

Lapsenlapsi 6v on ollut päiväkodissa, koska äidillään ei ole lomaa, mutta puolelta päivin olemme hakeneet pojan tänne meille ja pappa on tehnyt ”pitkiä” ( 3-4 km) hiihtolenkkejä pojan kanssa. Toissa päivänä he hiihtivät yhdelle laavulle, pappa kantoi mukanaan koivuhalkoja ja he tekivät laavulla tulen, paistoivat makkaraa, juttelivat niitä näitä, joivat limpsaa ja nauttivat upeasta säästä.

Eilen he hiihtivät vain tähän lähelle uimalammikon luo, jonka reunoilta oli mahtava laskea lammikon jäälle. Niin monta kertaa laskivat, että pikku kaveri pysyi pystyssä ja nautti onnistumisestaan.

Ihana pappa. Päiväkodin tädit kertoivat eilen, kun haimme lapsenlapsen, että poika on sielläkin kertonut mitä kaikkea kivaa hän aina tekee papan kanssa. Lapsenlapsen isä asuu n. 80 km päässä ja tapaa lastaan vain kahden viikon välein, joten papan läsnäolo, yhdessä tekeminen, kaiken kivan keksiminen on tosi tärkeää. Yhdessä he tekevät lumityöt, hakevat metsästä koivun- ja pajunoksia mummun iloksi, opettelevat vasaran ja puukon käyttöä, tulen tekemistä takkaan niin, etteivät omat sormet pala ja kaikenlaista muuta, jolloin minä katson muualle, puren alahuulta, etten huutaisi: - ”Hei ihan totta, varokaa nyt vähän! ”(ja silti aina välillä huudan).

Me leikimme lapsenlapsen kanssa erilaisia leikkejä. Keksimme vuoron perään tarinoita ja erilaisilla pikku-ukoilla, leegoilla, ja muilla askarteluvälineillä sitten toteutamme näitä tarinoita. Tarinat kehittyvät leikin myötä ja kaikenlaisia opetuksiakin leikkiin voi sijoittaa. Viimeksi leikissä robotit ja pikku-ukot selvittelivät välejään puhumalla, koska lyöminen on tyhmää eikä lyömällä voi asioita ratkaista.

Vanhin lapsenlapsemme , tämä entinen teini, josta usein kerroin, elää elämäänsä vaihtelevasti. Pidämme tiiviisti yhteyttä, mutta en enää tiedä hänen elämänsä vaikeuksista samalla lailla kuin ennen. Juttelemme paljon, politiikasta, Turkin ja Kreikan välisestä pakolaistilanteesta, koronaviiruksesta, saattohoidosta, mutta oman tilanteensa hän kuittaa sanomalla:” Kaikki on ok.” ja siihen minun on tyytyminen. Aikuislukiota hän yhä käy ja autokouluun menoa suunnittelee, . Ystäviä hänellä on paljon, ja se on minusta tosi tärkeää.

Joskus hän sanoi, ettei hän halua pahoittaa minun mieltäni eikä siksi kerro kaikkea elämästään minulle. - ” Mummu, mä kyllä selviän, vaikka välillä on rankkaa. Mä selviän, koska en ikinä halua tuottaa teille papan kanssa sellaista surua, että en selviäisi.”

Lonkkakipu jonkin verran rajoittaa tekemistäni. Luen paljon, opettelen Duolingon kautta espanjaa ja kertailen ranskaa, seuraan telkkarista urheilua, tietysti erityisesti jalkapalloa , ja ihmettelen mitä kaikkea mieheni jaksaa tehdä tekemättä siitä minkäänlaista numeroa. Pääsen tosi helpolla, niin helpolla että melkein nolottaa.

Tänään pitkästä aikaa silitin ja kuuntelin vanhoja LP-levyjäni, joista osan ostin ensimmäisellä Lontoon reissullani vuonna 1966. Sammy Davis Jr., Tony Bennet, Ella Fitzgerald, Dean Martin, Frank Sinatra. Levyjä kuunnellessa annoin muistojen tulla. Niidenkin, jotka satuttivat ja niiden, joiden sävelmä oli kuin ystävän lämmin käsi, yllättävä hymy kadun vilinässä. Muistin ensi suudelmani Helsingin Toukolassa, Annalan puistikossa. Ja isoveljeni, joka hyökkäsi paikalle ja ilmoitti vetävänsä turpiin poikaa, joka oli yhtä nuori kuin minäkin, tuskin rippikoulua käynyt.

Muistin ystäviä, joita ei enää ole, joiden kuolema yhä satuttaa ja samalla tulvii mieleen yhteisiä hetkiä, jolloin nauru raikui ja elämä vasta raotti meille mahdollisuuksiaan. Muistin läheisiä ihmisiä, jotka yhä ovat läheisiä ja joiden olemassaolo merkitsee sitä, etten enää ole yksin silloin, kun en halua olla yksin vaan kaipaan lähelle toista ihmistä.

Eipä siis mitään erikoista minulle kuulu. Samoja vanhoja juttuja. Rakkautta ja anarkiaa, läheisyyttä ja erillään oloa, arkea ja juhlaa, sitä samaa tarinaa ja siksi kai aika harvoin kirjoitan.

Niin, paino on nyt pudonnut siihen missä sen ortopedin mukaan on oltava leikkausta tehtäessä . Aika nopeasti oli pakko painoa pudottaa, koska sitä oli aloittaessa niin paljon 102,5 kg ja pudotettavaa runsaasti– nyt paino on 91 kg, vähimmäistavoite oli 93 kg. Vajaa neljä kuukautta ja 11 kg. Kaikkea sitä tekee kun on pakko, sillä tätä kipua ei kovin kauan sietäisi.

Hyvää tätä päivää itse kullekin.