JJ: ja IL:n koskettavien kirjoitusten jälkeen tuntuu vähän turhanaikaiselta kertoa matkasta, mutta hypätkää yli, jos siltä tuntuu.

Pääsin nyt toista kertaa lasten perheiden mukana syyslomalle Lontooseen. Edellisestä matkasta on jo kolme vuotta, joten tällä kertaa jännitys hieman kutitteli vatsanpohjaa. Menomatka  keskiviikkona sujui loistavasti laajarunkoisella uudenraikkaalla ja tilavalla Airbus 350-koneella, joka ei ollut edes täynnä.

Lontoon lentokentällä oli mahdollista suorittaa maahantulon kirjautuminen automaatilla. Minä hätäilin ja säntäsin samaan karsinaan Isoveljen (nyk. abi) kanssa. Naisvirkailija nouti minut väärästä kolosta, saattoi toiseen karsinaan ja jopa kirjasi passini automaattiin. Nolotti 🙁. Abi sen sijaan ei saanut automaattia lukemaan passiaan, vaan joutui jonottamaan virkailijan luo. Tämä oli kysynyt vain, että tuletko lomalle Lontooseen, ja poika oli vastannut myönteisesti. Kyllä kohta jo 18-vuotias pärjää omillaan.

Loputtomilta tuntuvien käytävien jälkeen saavuimme metroasemalle, jossa jäimme odottamaan uutta Elisabeth linjaa. Vaihdoimme metroa King’s Crossilla ja vielä kerran Liverpool Streetillä. Loputtomat portaat (kaikki eivät olleet liukuportaita) ja käytävät alkoivat ahdistaa ja hiki virtasi kuumissa tunneleissa ja osin ilmastoimattomissa junissa 🥵. Minä jouduin taas kirjaimellisesti kiipeliin metron ulostulo-portilla. Yritin livahtaa matkalaukkuineni tavallisesta portista, mutta en ehtinyt, vaan jäin polvesta ja käsivarresta kiinni portin väliin, josta virkailija vapautti minut avaimella ja mutisi, että laukun kanssa olisi pitänyt käyttää disabled-porttia.

Hotelli ei pettänyt odotuksia. Se oli  moderni pilvenpiirtäjä uudella, siistillä business- ja ravintola  -alueella. Huoneet olivat 13. ja 14. kerroksissa, joista avautui vaikuttava kaupunkinäkymä, uutta ja vanhaa. Arvoitukseksi jäi, mitä hissin kovaäänisestä kerrosten kohdalla oikein kuului. Meidän korvissamme se kuulosti kuin ”George Elf” 😂. Arvuuttelimme: Floor ?? Door ??. Oliko nauhoitus jumittunut? Pojan perheellä oli kytketyt huoneet, minä yövyin tyttären ja Keijulin huoneen leveällä vuodesohvalla. Kurkkasin pöytälaatikkoon, ja sieltä löytyi - ei raamattua, vaan Book of Mormon! Oliko joku vaihtanut kirjat?

Illalliselle menimme läheiseen Alchemist-ravintolaan. Siellä tarjoiltiin vaikuttavia drinkkejä, toiset laboratorioastioista. Juomat hohtivat ja höyrysivät. Me emme kuitenkaan tulleet drinkeille, vaan tilasimme ruokaa. Fish and chips -annoksessa oli pinnalta pikimustaa kalaa, joka oli kuitenkin mehevää eikä pinta suinkaan ollut palanut, vaan väri tuli paneeraustaikinasta. Kaikki ruoka oli tosi hyvää 😋. Vain kovaääninen jumputtava musiikki ja yleinen häly ottivat korviin.

Hotelliaamiainen oli monipuolinen. Kahvi tosin oli läpinäkyvää kuraa, mutta oli mahdollista tilata sen sijaan cappuccino tai latte. Torstaina satoi, ja suuntasimme Oxford Streetille shoppailemaan. Minä taisin olla ainoa, joka löysi jotain ostettavaa eli puseron. Iltapäivällä minulla oli liput Jersey Boys musikaaliin. Olin yrittänyt houkutella poikaani mukaan, mutta hän pelkäsi minun innostuvat siellä liikaa ja se olisi nolostuttanut häntä. Musikaali The Jersey Boys kertoi 1960-luvulla esiintyneestä The Four Seasons -yhtyeestä, solistinaan Frankie Valli. Hittejä mm. Big girls don’t cry, Sherry, Can’t take my eyes of you. Musikaalissa Frankietä esittäneellä näyttelijällä/laulajalla oli uskomaton ääni; vahva, korkea ja käheä. Tuntui kuin olisin ollut konsertissa. Ei mitään korkeakulttuuria, mutta paluu nuoruusvuosiin. Illalla tytär, miniä ja tytöt menivät katsomaan suosittua musikaalia The Wicked. Tykkäsivät.

Perjantaina me naiset suuntasimme Tate Moderniin. Täytyy myöntää, että paljosta hehkutuksesta huolimatta paikka oli pettymys. Ilmaisnäyttelyt eivät olleet kummoisia. Cezannen näyttelyyn (maksullinen) oli pitkät jonot, ja japanilaisen Yayoi Kusaman näyttely oli loppuunmyyty 23.4. saakka. Eikä valtava tilakaan tehnyt vaikutusta. Esillä olleista taiteilijoita kertovat lyhytelokuvat olivat parasta antia. Olisi kannattanut mennä vanhaan Tate Galleryyn. Olisi taiteellisille tytöille ollut parempaa nähtävää. Olen itse käynyt siellä aiemmin useamman kerran.

Lauantain pääkohde oli entinen Battersee Power Station, entinen voimalaitos, josta oli tehty moderni ostos- ja liikekeskus; alhaalla kauppoja ja ravintoloita, yläkerroksissa yritystiloja. Pojan työpaikan Euroopan pääkonttori muuttaa sinne. Ympärille oli rakennettu näyttäviä ja mielikuvituksellisia korkeita kerrostaloja. Saisivat suomalaiset arkkitehdit mennä opintomatkalle! Paikassa oli avajaiset ja metro oli tupaten täynnä. Maski oli tarpeen.

Illalla lähdimme bussiajelulle. Ajoimme London Bridgelle ja kävelimme sieltä rantaa seuraten Tower Bridgelle. Thamesin rannat, iltavalaistut sillat ja kaupungin valot näyttivät upeilta. Paluumatkalla abi katsoi näppärästi sovelluksesta hotellille päin menevät bussit, niiden tuloajat ja vaihdot.

Olemme käyneet useita kertoja Lontoossa, joten tunnetut nähtävyydet jätimme väliin ja etsimme jotain uutta. Ilmapiiri on kuitenkin aina jotenkin kiehtova vaikka onkin kyse suurkaupungista.

Lontoon entisistä epämääräisistä satama- ja varastoalueista ei ole juuri mitään jäljellä. Ne ovat siistiytyneet ja rakennettu täyteen korkeita moderneja taloja. Yleistäen voi sanoa, että ruokakauppojen ja ravintoloiden hintataso oli alhaisempi kuin Suomessa, vaatteiden ei niinkään. Metrossa ihmiset, varsinkin vähän vanhemmat olivat kohteliaita ja tarjosivat aina paikkaa tällaiselle vähän ikääntyneemmälle rouvalle.

Sunnuntaina oli jätettävä jäähyväiset Lontoolle. Puolelta päivin suunnistimme Heathrown lentoasemalle. Lähtöselvitystiskeillä oli vapaita virkailijoita, joten asiat luistivat. Pettymys oli, että Finnair oli sijoittanut meidät kaikki yksitellen ja erikseen istumaan aivan eri puolille konetta. Olimme luottaneet siihen, että paluumatka olisi yhtä onnistunut kuin menomatkakin. Olimme maksaneet kalliit liput, meistä kuudella oli sama sukunimi ja kolme oli ala-ikäistä. Luulisi, että paikkojen määrittely olisi mennyt paremmin. Eivät kai kaikki matkustajat olleet ostaneet paikkojaan lisämaksulla! Tummat pilvet olivat ilmestyneet taivaalle, alkoi salamoida ja jyristä. Kone oli saapunut myöhässä, lähtö myöhästyi entisestään ja matkustajien lastaus kesti ikuisuuden. Ukkosen takia kone rullasi 20 minuuttia kentän toiseen päähän ja lähti sitten kuoppaiseen nousuun. Tärinä jatkui pitkään, kunnes kone pääsi pilvikerrosten ylle lentokorkeuteensa. Tällä kertaa Finnairin kone oli pieni, vanha ja jokaista istumapaikkaa myöten täynnä. Mustikkamehun ja veden tarjoilu koneen perälle kesti ikuisuuden. Kyllä tuli ikävä entisaikojen lentoja, jolloin jokainen sai ripeästi eteensä ruokatarjottimen.

Perillä Vantaalla onnistuimme saamaan siistin tilataksin, joka toi meidät mukavasti ja sopuhintaan kotiin. Piha oli pimeä, ja minä putosin taksista (ihan selvin päin), mutta onneksi jotenkin jaloilleni. En osannut arvioida astinten korkeutta. Jaksoin hyvin nuorten matkassa ja kaikilla meillä oli hauskaa, mutta mahtavatko enää ottaa minua matkalle mukaan?

Moi mimmit! Kiva oli lukea Pikselin Lontoon matkasta, melkein kuin olisin kuljeskellut siellä mukana. Kyllä ne seuraavallakin kerralla haluavat sinut mukaan.
Mustikkaposkelle paranemista, samoin Kipalle helpompaa oloa.

Meidän glögitilaisuus hautausmaalla oli tunnelmallinen. Sytytettiin kynttilöitä ja kaadettiin haudalle sormustimellinen konjakkia. Meitä oli tusina lapsia ja lastenlapsia. Vanhin lastenlapsi esitteli ylpeän iloisena pientä vauvamassuaan ja hehkutti kaikille vauvelin potkuja ja säteili yleensäkin sellaista autuasta valoa, jota vain onnelliset odottajat hehkuvat. Seuraava sukujuhla on marraskuun lopussa yhden lapsenlapsen järjestämä puurojuhla. Mä olen niin valtavan kiitollinen siitä, että olen saanut olla kaikki nämä vuodet mieheni poikien perheiden, bonuslastenlasten ja näköjään tulevan lapsenlapsenlapsenkin elämässä. Odottava äiti tulee kuulemma katsastamaan minun toppatakkini sitten, kun pakkaset alkavat ja lupasin lainata ihan mitä vaan tarvitsee.

Tänään kuljeskelimme Justuksen kanssa kaupungilla, oli monta asiaa hoidettavana. Ärsyynnyin ihan kokonaan, kun Stockmannilla oli joulukuusia joka puolella. Hei haloo, nyt on lokakuu! Rakastan joulua, mutta ei sitä pidä lokakuussa jo aloittaa. Justus halusi välttämättä viedä minut kahville Stockan kahdeksanteen ja vasta siellä tajusin syyn: hänellä on lipuke, johon ensi kerralla tulee leimat täyteen ja sitten saa ilmaisen kahvin! 

Loppuviikolla hauskoja juttuja. Huomenna Bäröhön hotellilomasta viettämään, sunnuntaina halloween-pippalot ystävien luona. Pitää kuulemma olla joku juttu päässä, pitää huomenna etsiskellä jotain pantaa tms.

Justus ehdotteli risteilyä joulun aikaan, mutta minä oikeasti haluan olla mökillä omien joulutavaroideni keskellä, on mukavaa, jos saamme sinne sitten läheisiä vierailuille. Sen sijaan ehdotin, että lähdettäisiin maaliskuussa johonkin reissuun, kun silloin ei voi vielä aloittaa mökkihommia. Saa nähdä.

Nyt jatkan kutomista (vai sanotteko neulomista?). Vauvan nuttu ja tossut ovat jo viimeistelyä vaille valmiit ja myssy tulossa.

Ai niin, Mennalle hauskaa matkaa!

Testitulos positiivinen, mikä johti negatiiviseen mielialaan.
Tähän mennessä oireet ei ole olleet kovin pahat, eilen oli vähän kuumetta tänään nippa nappa normaali lämpö. Kauan tuota tautia olen pystynyt välttelemäänkin.
Näillä mennään.

Mustikkaposki pikaista ja helppoa tautia.

Miehelläni oli korona kun olin Mallorcalla eli 2 viikkoa sitten. Kuume alkoi taas alku viikosta sahailemaan ja oikeaan keuhkoon sattuu. Huomenna infektiopolille aika. 

Minä olen kuopukseni tytteliä kaitsemassa. Hän on nyt päiväunilla. On reilun tunnin nukkunut, joten pitää kohta herätellä. Laitoin omaan sänkyynsä nukkumaan. Pari minuuttia itki krokotiilin kyyneliä, sitten touhusi tutin kanssa ja 7 minuutissa nukahti.
On päiväunet nukkunut toisen vanhemman vieressä. 
Minä kun olen oman pedin kannattaja. 

Otin topoatakin käyttööni. Ajattelin sen menevän tämän talven. Onniin reilu, että ei kyllä yhtään huvittaisi ditä käyttää. Viime talvena ei mahtunut päälle. Onneksi kuitenkin pari talvea käyttänyt sitä aiemmin.  
En kyllä tässä vaiheessa haluaisi takkia ostaa. Luulen kuitenkin että jouluun mennessä on sen kokoinen jotta pakko uusis. Murhe tuokin. 

Kun olin kirjoittanut tälle foorumille, että juuri nyt mieheni voi niin hyvin kuin mahdollista, oli kuin olisin uhmannut kohtaloa ( vaikka en niin kovin taikauskoinen olekaan).

Kirjoitukseni jälkeisenä aamuna miehelläni oli aika hyvinvointikeskukseen, jossa labrassa otettiin verikokeita ja jonne vietiin urologia varten myös virtsanäyte. Kun tulokset tulivat, sairaanhoitaja soitti, että mieheni on tultava päivystävän lääkärin luo. Muutamia kertoja siinä mieheni kiroili ja minä huokasin ja taas mentiin. Lääkärillä ei ollut hyviä uutisia. Tulehdusarvot olivat 158 ( terveellä ihmisellä alle 10) ja munuaisarvotkin olivat vauhdilla nousseet. Ei muuta kuin lähete kaupunginsairaalaan, jossa mieheni oli n. kuukausi aikaisemminkin ollut. Kysymyksessä oli taas munuaisaltaan tulehdus ja nyt myös verenmyrkytys.

Sairaalassa mieheni laitettiin heti tiputukseen, nestettä ja antibiootteja alettiin antaa vauhdilla. Mieheni mieliala romahti. Juuri kun pari viikkoa oli mennyt hyvin, kaikki taas alkoi ikään kuin alusta.

Sovimme, että menen käymään vasta seuraavana iltana sairaalassa.( Illalla parkkipaikan saa helpommin lähempää sisäänkäyntiä ). Pimeässä ja sateessa ajelin tuon 15 kilometriä kaupunkiin. Sain auton lähelle pääovea ja menin hissillä kolmanteen kerrokseen. Osaston ovessa oli iso lappu: Ei vierailuja, osastolla koronaa.

Soitin ensin miehelleni ja kerroin tilanteen. Hän ei voinut edes oven taakse tulla,koska oli edelleen tiputuksessa. Soitin osaston henkilökunnan numeroon ja pyysin, että joku tulisi hakemaan kassin, jossa oli tavaraa miehelleni: Hesari, purkissa pilkottuja omenia ja päärynöitä ja pala leipomaani omenapiirakkaa. Hieman itkua nieleskellen ajoin takaisin kotiin.

Eilen oli ensimmäinen päivä, että mieheni olisi voinut päästä kotiin. Lääkärikäynnin jälkeen hän soitti ja kertoi iloisena, että tulehdusarvot ovat laskeneet ja hän pääsee kotiin kunhan koronatesti ensin varmuuden vuoksi otetaan. ” En kestäisi olla täällä enää päivääkään”, hän huokasi.

Ja niinpä siinä sitten kuitenkin kävi, että koronatestin tulos oli positiivinen. Karanteenissa pitäisi olla ainakin vielä viisi vuorokautta. Mieheni ilmoitti puhelimessa karkaavansa sairaalasta ( viisas, harkitseva hämäläinen mieheni). Rauhoittelin häntä, juttelimme ja masentuneina lopetimme puhelun.

Itkin. Tiesin, miten paha hänellä oli sairaalassa olla. Hänelle oma reviiri, välimatka toisiin silloin, kun hän sitä tarvitsee, on hyvin tärkeää. Siinä olemme täysin erilaisia ihmisiä. Hän kaipaa tilaa ympärilleen, kulkee mielellään yksin metsässä, tekee koko ajan jotain ulkona, jos vain mahdollista... hänelle on todella ahdistavaa maata sairaalan sängyssä, olla vieraiden ihmisten kanssa pienessä huoneessa, jossa valot palavat, televisio on auki, vaikkei kukaan sitä välttämättä edes katso, melua kuuluu käytäviltä pitkin yötä eikä minkäänlaista omaa rauhaa ole hetkeäkään.

Yritän pitää itse kiinni toivosta vaikka välillä melkein tekisi mieleni luovuttaa. En tietenkään sitä tee. Lähetän miehelleni tekstiviestejä. Soitan ja juttelen arkisista asioista. Kerron lapsenlapsista. Välitän hänelle heidän terveisensä. Kerron jalkapallo- otteluista, joita olen katsonut televisiosta. Kysyn mitä kirjoja Hesarin lisäksi toisin sinne hänelle. (käytävään, josta hoitaja ne hakee).

Vakuutan hänelle, että tämä on häviävän lyhyt aika meidän yhteisellä taipaleellamme, joka vielä varmasti jatkuu. - Jos jatkuu, hän mumisee, mutta sivuutan sen sanomalla: -Tuntui sinusta miltä tuntui, niin varmasti se jatkuu. Älä luovuta. Meitä on täällä niin monta, jotka rakastamme sinua ja odotamme sinua kotiin.

Minä tiedän, että monen elämä juuri nyt on paljon rankempaa ja vaikeampaa kuin tämä meidän elämämme. Tiedän, miten moni juuri nyt itkee kuollutta rakastaan, pelkää läheistensä puolesta, pakenee pommeja, kauhua, epätoivoa. Mieheni saa hoitoa turvallisessa paikassa, ammatti-ihmisten osaavissa käsissä. Minä odotan häntä kotiin pelkäämättä, että pommi tuhoaa tämän kodin.

Ja silti minä välillä itken. Kapinoin kohtaloa vastaan. Ajattelen itsekkäästi vain omaa tilannettani. Kuitenkin tiedän, että minun elämässäni kevyt, lempeä tuuli voi piankin puhaltaa surun pilvet pois. Että rakkaus välillämme karkottaa pelon. Jostain luin joskus, että ”onni on sitä, ettei tiedä kaikkea kerralla”. Näin on hyvä. Näin jää toivolle tilaa. Uskolle, että huomenna kaikki on jo paljon paremmin.

Kiitos tosi mukavista kirjoituksistanne. Erityisen ihana oli lukea Pikselin Lontoon reissusta, jonne itse ensimmäisen kerran matkustin venäläisellä rahtilaivalla syksyllä 1966, 18-vuotiaana ( täytin laivalla 19). Minun kirjoitukseni ovat nyt hyvin itsekkäitä, kun puran teille omaa ahidstustani. Kiitos, kun voin sen tehdä.

Hyvää tätä päivää itse kullekin.

Voimia, Jumbojet! Oikein paljon voimia! Ja ISO virtuaalihalaus!

Tämä palsta on justiinsa sitä varten, että tänne kirjoitetaan siitä mikä juuri sillä hetkellä on mielen päällä. Kiitos itsellesi kun kerroit niin me voidaan lähettää näitä virtuaalihalauksia.

Hyvää tätä päivää sulle myös. Huominen on varmasti jo parempi. Eikä sitä koronaeristystäkään kovin kauan kestä.

JJ, harmillisen ikävää❤️Toivotaan että mies toipuu nopeasta ja pääsee kotiin.
Kirjoittele vaan tänne. Moni varmaan odottaa viestejäsi ja eletään mukana elämän käänteissä!
Jaksamista sinulle💕

Itse olen vähän huono kirjoittelemaan. Ystävän poismeno painaa rintaa edelleen.
Isäntä käy tutkimuksissa. Sydämessä havaittiin jotain ja jonottaa nyt sairaalaan mahdolliseen toimenpiteeseen.
Ensimmäinen tieto oli niin murskaava, että luulin jo etten selviä siitä ja pelko, että häneltä nyt henki lähtee? Lääkärin soitto seuraavana aamuna vähän huojensi olotilaa!

Itsellä alaselkä niin huonona, että kuljen selkä vääränä. Mitään ei pysty tekemään. Yritän silti kovasti aina välillä.

Nää on nyt niin masentavia asioita etten oo jaksanut paljoa kirjoitella.

Mutta pirteältä sadepäivää muille!

Jumbojet on teillä vaikea tilanne. Olette aatoksissa. 

Silloin kun itsellä on kriisi , niin maailman murheet eivät kosketa eikä tarvitsekkaan. Oma suru ja huoli ne vaikuttavat omaan elämään. Muita voimme ajatella kun siihen on omassa elämässään mahdollisuus ja tilaa. Kapinointi on sallittua.

Vastamelukuulokkeet voisivat tosiaan olla miehellesi avuksi sairaalan äänimaailmassa. Toivottavasti aika kuluu nopsaan ja miehesi on taasen kotona.

Jaksamisia teille kummallekin. 

Kiitos
Ihanista tsemppi viesteistänne. Merelle, venäläisen rahtilaivan nimi oli muistaakseni BALTICA.