Hola Tampereelta!

Ettette ihmettelisi tervehdystä, niin voin kertoa, että olemme meirämmiähen kanssa vallan kolahtaneet La Promesaan, josta katsomme vähintään yhden jakson päivittäin, mutta on välillä mennyt kolmekin. Tällä hetkellä olemme kauden 2 jaksossa 97 ja täytyy kyllä sanoa, että markiisitar Cruz on aivan kauhea ihminen! Aikoinaan Kauniissa ja rohkeissa pidettiin Stephanie Forresteria pahiksena, mutta hän oli kyllä pyhimys Cruziin verrattuna! Korva alkaa tottua espanjan kieleen, mikä on vienyt suhteellisen kauan, kun emme juuri espanjaa ole missään kuulleet. Mielestäni italian kieli on kyllä yhä mieluisampaa kuultavaa ja espanja häviää ranskallekin, mutta ehkä se johtuu siitä, että italiassa ja ranskassa on enemmän tuttuja sanoja. Espanjasta olen alkanut vasta oppia sellaisia sanoja kuin "mutta" sekä sukulaisuutta tarkoittavia sanoja (sisko, veli, serkku jne.). Se minua vähän ihmetyttää, että kun joku mainitsee puhuessaan puhekumppaninsa nimen, mitä tapahtuu aika useinkin, niin nimi sanotaan lauseen perään ja se vaikuttaa jotenkin päälleliimatulta. Ikään kuin sanoja ei olisi ensin muistanut sitä sanoa ja heittää sen sitten loppuun siten, että sanan intonaatiokaan ei oikein liitä sitä varsinaiseen lauseeseen. Meillähän ei nimeä käytetä keskusteltaessa juuri lainkaan, sitä vastoin esim. englantilaiset käyttävät sitä vuolaasti, mutta se sijoittuu yleensä lauseen keskelle eikä se varsinaisesti erotu lauseesta. Pitäisiköhän ottaa käyttöön Duolingo 😆

Pikseli, ikäviä uutisia miniästäsi, mutta kuten täällä niin moni on todennut, Suomessa syöpähoidon taso on korkea. Toivottavasti itse olet jo paremmassa kunnossa. Olisiko ollut koronaa tai influenssaa. Stressikin aiheuttaa monenlaisia oireita ja kun et ollut syönytkään vähään aikaan mitään, niin johan sekin panee heikottamaan. Otat nyt sitten ihan iisisti! Teidän Nizzan matkanne kuulosti kyllä aivan ihanalta.

Olin näköjään edellisen kerran kirjoittanut 4.10., mutta vaikka aikaa onkin kulunut, ei mitään sen kummempia ole tapahtunut. Saimme loppujen lopuksi kaikki vakuutukset minun nimiini ja sitten jouduin vielä lisäämään itseni meirämmiähen omistaman auton haltijaksi. Sen lähempänä auton omistajuutta en ole koskaan ollutkaan 😄

Rokotukset kävimme ottamassa jo 14.10. ja viime keskiviikkona kävimme katsomassa Tampereen Työväenteatterissa Kaunotar ja hirviö-musikaalin. Se oli oikein hyvä, mutta miksei olisi ollut, kun tämän hetken paras musikaaliohjaaja  Samuel Harjanne oli sen ohjannut! Tosin naispääosassa Bellenä olevan Yasmine Yamajakon terävä ääni hieman särähti korvaani. Hänen puheäänensäkin oli terävä, mikä luonnollisesti korostui mikrofonien käytössä. Loppupuolella oli yksi laulu, joka ei ollut yhtä korkea kuin muut ja sen hän lauloi oikein kauniisti. Muuten hän kyllä selvisi roolista erittäin hyvin. Puvustus oli erinomainen ja lavastuskin oli toimiva ja jälleen kerran tuli todistetuksi, miten hyviä laulajia ja etenkin tanssijoita Työväenteatterilla on!

Meillä on tänään 21. hääpäivä ja menemme illalla syömään ravintola Coussiccaan. Odotan vesi kielellä heidän maailman parhaita etanoitaan, mutta muuten en vielä ole päättänyt mitä syön, vaan eipä sieltä ole tarvinnut koskaan pettyneenä tai nälkäisenä poistua 😋

Toivotan teille kaikille mitä parhainta alkanutta marraskuuta, tervehtymistä potijoille ja voimia läheistenne tukemiseen ❤️

Moi mimmit! Pikselin Nizzan matkasta oli kiva lukea, muistelin samalla omia reissujani siellä. Tosin ne olivat työmatkoja. Uskon, että huoli miniästäsi painaa sydäntäsi, toivotaan parasta.

Menna, minäkin olen ihan innostunut La Promesaan. Katselen usein maanantaisin  usemman jakson, kun viikolla ei ole aina aikaa. Ystävän kanssa pähkäillään sarjan tapahtumia. Ja hieman hymyilen itseäni, joka vinoili äidilleni, kun tämä tohkeissaan aikanaan selosti Peyton Placen tms. tapahtumia. Mina Settembren kaikki kaudet on jo katsottu ja monta italiansanaa opeteltu, olemme kesäkuussa lähdössä Toscanaan.

Viikko mennyt tasaisesti, Justus hammashygienistillä, minulla sama tulevalla viikolla. Hoideltu kaupungissa asioita, käyty kuntosalilla ja vesijumpassa. Torstaina tultiin Tammisaareen, jossa ollaan yksiksemme, kun naapurit ovat Fuerteventuralla ja rakentajat Virossa.

Olen leiponut jo kolme taatelikakkua (kiitos Kesäheinän reseptin), yksi menee Abin 20-vuotissynttäreille, yksi meidän suvun puurojuhliin ja yksi omiin glögijuhliimme. Myöhemmin leivon vielä lisää ja kuvittelen ystävieni ilahtuvan, kun saavat sellaisen?

Eilen käveltiin kaksi tuntia taas uusia paikkoja katsellen ja pihojen halloween-koristeita ihastellen. Vietiin hautausmaalle kynttilä meidän famon haudalle, edesmenneen mieheni sukuhan on täältä kotoisin ja heillä sukuhauta uudella hautausmaalla. Tytär oli käynyt Juniorin kanssa mieheni haudalla. Juniorhan lähtee mihin tahansa, jos saa ajaa. Ja saa ajaa, jos äiti tai isä istuu vieressä. Hän suoritti jo teoriakokeen ja parin viikon päästä on inssiajo. Arvatkaapa, käykö puhelin kuumana, kun hän soittelee autoliikkeisiin ja tekee vertailuja autojen välillä! Ei vaan pääse koeajamaan ennen inssiajoa.

Tuleva viikko täynnä hauskaa ohjelmaa; teatteri, Abin synttärit, isänpäiväristeily ym.

Justus porailee parhaillaan eteiseen naulakoita. Hän on hyvin tarkka ja kaikki pitää mennä millilleen oikein. Eilen hän valmisti pihvien kanssa herkullisen kantarellikastikkeen, jota jäi yli sen verran, että aion tehdä piirakkapohjan ja läntätä sen soosin päällysteeksi.

Miksi mimmit on niin hiljaa? 
Me ajelimme eilen Kotkaan tervehtimään Keinoemoani. Häntä on siirrelty paikasta toiseen, oli  jo Haminassakin, kun hoitopaikkaa ei oikein löytynyt. Nyt on toivottavasti pysyvä. Veljeni oli tuonut hänen huoneeseensa rakkaimpia tavaroita kotoa, oli keinutuoli ja pikkupöydällä kehystettyjä valokuvia läheisimmistä.

Niitä katseltiin moneen kertaan, joskin hän tunnistaa enää vain poikansa ja minut. Silittelin ohutta kättä ja valahtanutta poskea ja rupattelin kaikenlaista. Hän on ollut äitipuoleni siitä asti, kun olin viisivuotias. Lempinimensä on vain minulle se Keinoemo. Hän ei enää aloita itse puhua, mutta vastailee kyllä, joskin niihin vastauksiin ei tule suhtautua ihan vakavasti. Kuten esim. sanoin, että kohta saat kahvia, oli vastaus, että ei täällä ikinä mitään kahvia saa. Hänellä ei onneksi ole kipuja, saa pienen määrän morfiinia päivittäin, että olo pysyisi tasaisena. Täyttää tammikuussa 95.

Kävimme hautausmaalla vaihtamassa patterit led-kynttilöihin. Äitini ja isäpuoleni haudalle ja sitten mummoni ja vaijani haudalle. Minullahan on ollut sellainen lapsuus, että parivuotiaana vanhempani erosivat ja sain sekä isä- että äitipuolen, jotka molemmat olivat minulle hyvin rakkaita. Asuin teini-ikään asti äidin ja isäpuolen luona ja sitten muutin isäni ja äitipuolen luo, joskin ihan lähelle. Ja kun isäni kuoli jo 46 vuotiaana, jäi silti vielä yksi isä! Isovanhempiakin oli vaikka muille jakaa ja kaikki rakkaita. Isäni vanhemmat tulivat Karjalasta evakkoina, me kutsuimme isänisää aina vaijaksi.

Eilinen päivä oli henkisesti hieman rankka. Juttelin illalla vielä veljeni kanssa Keinoemon tilanteesta, hän ei takuulla olisi itselleen halunnut tuollaista loppuelämää. Mutta eihän meistä kukaan kohtaloaan tiedä.

Minä olen pääosin tuonne omaan päikkyyn kirjoittanut. Pää kun on täynnä myymistä, muuttoa ja ostoa sekä kierrätysasemaa. 

Tänään käytiin vielä matkailuauto vaihtamassa modernimpaan. Saadaan vasta viikon päästä. 
Huushollin raivaus ei oikein ole edistynyt tällä viikolla toivottuun tahtiin. Poika nyt ehkä sunnuntaina tulee ja laittaa vipinää näihin vanhoihin kinttuihin. 

Uuteen asuntoon pitäisi ehtiä siivoamaan. Siisti se on mutta kyllä kaapit, hyllyt, kylppäri sun muut pinnat pitää itse omilla aineilla pyyhkiä. 

On tämä elämä jännää, menoa ja meininkiä. 

Taas on viikko kulunut enkä ole saanut aikaiseksi kirjoitella tänne. Viikko sitten me perheen naiset olimme Kansallisteatterissa katsomassa Täällä Pohjantähden alla -näytelmää. Ei käynyt aika yhtään pitkäksi, vaikka esitys kesti tavallista kauemmmin - oli kaksi väliaikaakin. Me kaikki ikähaarukalla 16-80 pidimme kovasti esityksestä. Lavastuskin oli yksinkertaisuudessaan oikein vaikuttava. Ainoa, mikä ihan vähän häiritsi, olivat joihinkin kohtauksiin ympätyt modernit tanssi-osuudet, jotka tuntuivat istuvan huonosti tarinaan ja olivat mielestämme tarpeettomia. Musiikkia olisi voinut olla enemmän. Suosittelen esitystä muillekin.

Mieheni oli viime viikolla ti-la jälleen E-Pohjanmaalla laittamassa paikkoja talvikuntoon. Tuntui, että sain kerrankin levättyä omassa rauhassani. Tällä kertaa en edes siivonnut, sillä olin ehtinyt tehdä sen ennen miehen lähtöä. Maanantaina tunsin olevani taas kunnossa ja kävin salilla. Tiistaina oli viihdekuoro ja torstaina kirkkokuoro. Torstai-iltana kirkossa olisi ollut Murtosoinnun kuoroesitys ja muuta musiikkia, jonne aioin myös mennä, mutta väsymys alkoi painaa niin, että en jaksanut lähteä.

Tänään kävin abitytön kanssa kuntosalilla. Mies oli luvannut valmistaa pojan perheelle maksapihvejä, mutta juuri silloin tuli puhelu, että hänen 95-vuotias sisarensa oli joutunut sairaalaan. Mieheltä menivät konseptit niin sekaisin, että minähän sen ruoan jouduin laittamaan, ja vielä kiireessä, sillä miniällä oli aika syöpälääkärille. Olin ostanut varmuuden vuoksi myös porsaan ohutleikkeitä, sillä abityttö on hyvin nirso eikä ole koskaan syönyt maksaa. En ole kovin kätevä keittiöhommissa, varsinkaan kun neljällä levyllä ja vielä mikrossa kypsyy ruokaa samaan aikaan (perunamuusi + maidon kuumennus, leikkeet, maksapihvit ja sipulin haudutus) - ja vielä kiireessä. Salaatin laitoin vasta, kun ruokailijat olivat paikalla ja mies tokeni sen verran, että laittoi  unohtuneet maissintähkät mikroon. Poika ja miniä kehuivat maksaa, oli kuulema parempaa kuin Sea Horsessa! No, en ihan tuota usko.

Olen huolestunut, koska miniän syöpähoidot eivät ole vieläkään alkaneet. Hän on käynyt HYKSissä eri alojen lääkäreillä ja kokeita on otettu eri aikoina ja eri paikoissa. Kukaan ei myöskään kertonut, että hampaiden pitää olla kunnossa ennen hoitoja ja leikkausta. Miniältä vedettiin eilen yksi poskihammas. Viivästyttääkö se nyt hoitojen aloittamista. Nykyään on käytäntö, että hoito aloitetaan sytostaateilla ja syöpäpesäkkeisiin (kaksi löytyi myös kainalosta) laitetaan jonkinlaiset radioaktiiviset sirut tms. Leikkaus tehdään hoitojen jälkeen ja jos käy ilmi, että miniältä löytyy syövälle altistava geeni, poistetaan molemmat rinnat ja asetetaan samalla kertaa tilalle implantit. HYKSissä on bulgarialainen plastiikkakirurgi. Eikö heitä Suomesta enää löydy?

Vaihtoehtona pohdimme myös Doctares klinikkaa, joka on erikoistunut syöpähoitoihin, mutta miniän gynekologi piti sitä tarpeettomana, sillä Suomessa syövän hoito on julkisellakin puolella korkealuokkaista.

Abityttö ei nyt saa isoja lakkiaisia (eikä hän niitä ehkä haluaisikaan), koska miniän hoidot ovat todennäköisesti silloin alkaneet, eikä hänen sen aikaisesta (5.12.) kunnostaan vielä tiedä. Juhlimme siis vain lähisukulaisten kesken.

Hola Aurinkorannikolta! 

Se on taas ihan nimensä veroinen, mitä nyt yhtenä iltana saatiin Lyytin kanssa niskaamme oikein kunnon sadekuuro vaikkei ulos lähtiessä näkynyt pilven häivää. Ilma on tosin hivenen viileämpi, mistä iloitsemme sekä me ihmislomailijat että mustaturkkinen koiramme.
 
La Promesasta näytätte tykkäävän. Mä en ole sarjaa katsonut, vaikka se kielenoppimisen kannalta voisi olla hyvä. Mutta yleensäkin katson telkkaria tosi vähän: uutiset, A-studion ja Avaran luonnon. Niinpä epäilen hetkittäin että maailmankuvani on ehkä hivenen poikkeava. 🤣

Mitä siihen poikkeamiseen tulee, niin tällä viikolla on piipahdeltu kulttuuri- ym. tilaisuuksissa milteipä päivittäin. Täällähän on erilaisia yhdistyksiä ja muita paikallistoimijoita, jotka järjestävät runsaasti ohjelmaa. Maanantai-iltana kuuntelin kirjailija Raija Orasta, joka kertoi uusimmasta romaanistaan ja työstään muutenkin. Keskiviikkona viihdyttiin klarinetisti Antti Sarpilan seurassa: taituri orkestereineen esiintyy myös huomenna paikallisessa ohjelmaravintolassa, jonne meillä UK:n kanssa on pöytävaraus. Tämänpäiväisen luennon piti turkulainen tietokirjailijatuttu, ja tiistai-iltapäivä vierähti mukavasti parin kolmen tunnin webinaarissa. Hassua – eihän mulla kotimaassa ole yleensä ihan näin paljon ohjelmaa! 

Liikkuakin pitää, siksipä hankin harjanvarren ja liityin lähipuistossa kokoontuvaan keppijumppaporukkaan. Kolme varttia kahdesti viikossa on ihan hyvä alku. Ei sitä tiedä vaikka mua alkaisi kiinnostaa muukin liikunta kuin päivittäinen koirakävely. Jota sitäkin tulee täällä tosi reilusti, tänään aikalailla tasan 10 km. Eilinen tosin tuotti pienen pettymyksen: ajettiin Ardalesin tekojärville jonne on noin tunnin automatka. Vain huomataksemme, että rantapolut, joita olimme etukäteen kaavailleet tallailevamme, oli – ilmeisesti kiihkeimmän turistisesongin päättyessä – aidattu tukevalla metalliverkolla jossa oli muutama kävelyn kieltävä kyltti. Caminito del Reylle (vuorten välisessä kanjonissa kulkeva kävelyreitti) olisi kyllä päässyt mutta kun se kulkee rotkon reunaa osin vuorenseinämään koverrettuna ja alla on kymmenien ellei satojen metrien pudotus, en korkeanpaikankammoisena halunnut edes keskustella asiasta. 

Lukemista löytyy, neulelankojakin on pussissa vielä hieman. Ja lomaa jäljellä kolmisen viikkoa. Mitähän tässä vielä ehtiikään?

Hyvää viikonloppua!

PS. Pikselille ja lähipiirilleen reipasta mieltä ja rohkeutta. Samoin muille joilla mahdollisesti on huolta läheisistään. Hienoa jos jaksatte kirjoitella tänne: sekin että mieltä painavat asiat sanoo ääneen (tai kirjoittaa ne) saattaa hyvinkin helpottaa. 

Heips täältäkin.
En ole saanut aikaan yhtään mitään järkevää kun vaan päivystän, että milloin siellä miniä lähtee synnyttämään. Poika vaan lähettää ihania kuvia ja videoita pikku murusten touhuista ja minä täällä ikävöin. Torstai-iltana olivat pystyttäneet teltan pihalle ja poika nukkui siellä pienten kanssa. Olivat olleet innoissaan ja kumpikin nukahti nopeasti makuupusseissaan. Kysyin, että eikö ollut kylmä, mutta vanhempi tyttö oli kuulemma yöllä vähentänyt vaatetta kun oli ollut niin kuuma😄 Tänään tuli video nuoremmasta tylleröstä. Oli isänsä kanssa jossakin rannalla ja kertoi kuinka tykkää valaista, kaloista ja ahvenista. Ja lisäksi delfiineistä kun ne eivät yleensä "puje". 🥰 Hän on kyllä niin suloinen ja mietiskelee paljon. 
No, kai se vauva kohta syntyy niin saadaan hakea tylleröt muutamaksi päiväksi tänne. 
Katselin tuossa kangasvarastoani ja pitäisi ommella jotain kun ilmoittauduin joulumyyjäisiin. Ei vaan oikein pääse käyntiin. Ihan saamaton olo. 
Tänä aamuna oli vähän pakkasta ja maa kuurassa. Olisi kyllä ihan raikas sää käydä vähän lenkillä ennen ruuan laittoa. Lakananoiden vaihtokin olis menossa, petivaatteet ovat ulkona virkistymässä. 
Ehkä ensin ulos ja sitten ruuan kimppuun. 
Mukavaa viikonloppua kaikille. 

Ihanaa, oli paljon kuulumisia teiltä!

Meillä on ollut kaikenlaista ohjelmaa. Lunastettiin lahjakortit Taikatemppeliin, jossa taikuri lumosi meidät tunnin ohjelmallaan. Hän kyllä kertoi aluksi, että kaikki mitä näette, on valetta ja kaikki mitä hän juttelee, on totta. Kannatti käydä.

Lauantaina juhlittiin Abin 20-vuotispäivää. Tytär oli tilannut humidorin mallisen kakun, jonka edessä oli jopa tuhkakuppi sikareineen. Kaikki syötävää. Abi harrastaa sikareita silloin tällöin, joten kakutkin vaihtuneet jalkapalloista ja junista nyt tällaiseen. Vävy piti esikoiselleen niin koskettavan puheen, ettei sitä voinut liikuttumatta kuunnella. Oli hauskaa tavata toisia isovanhempia, kummeja ja pojan kavereita.

Sunnuntaina teimme Justuksen tyttären perheen kanssa viiden tunnin ostosristeilyn Tallinnaan. Söimme a la cartessa ja aloin kysellä matkan järjestäneeltä tyttäreltä, että mitäs me ollaan velkaa. Tämä on isänpäivälahja, hän sanoi, johon minä, että enhän minä ole sinun isäsi. Niin mutta sä huolehdit mun isästä, vastasi tytär ja taas minä liikuttumaan.

Japenan tavoin minäkin vein kaksi laatikollista joulukoristeita Kierrätyskeskukseen, pakko jostain luopua. 

Nyt tultiin kaupunkikotiin hieman ehostamaan Justuksen kotia. Hänen poikansa perhe asuu neljännessä kerroksessa ilman hissiä. Poika haluaa järjestää ystävilleen lauantaina pienet kutsut, paras ystävä on pyörätuolissa, joten lainaavat Justuksen kotia.

Jatkuvat sateet ja pimeys masentavat. Käymme silti joka päivä sinnikkäästi kävelyllä, onhan sateenvarjot keksitty.

Tervehdys pitkästä aikaa. 

Ihan ensiksi tahdon kiittää teitä kirjoituksistanne. Niitä on aina niin mukavaa lukea. 

Ennen aina kommentoin kirjoituksianne, mutta nyt aika mahdotonta, kun taidan kirjoitella tänne keskimäärin kerran kuussa. Tässä välissä oli lyhyt kirjoitukseni, joka koski Pikselin miniän rintasyöpää. Voin nyt vain kuvitella, miten odottavan aika on pitkä, kun hoitopolku ei etene. Mutta edelleen, kuten täällä on todettu, Suomessa on loistohoito, kunhan siihen vaan nyt pikaisesti pääsisi. Minkä ikäinen miniäsi on?

Toivon, että kirjoitukseni ei katoa mihinkään pilveen... ei ehkä aivan lyhyt tule olemaan. Katsoin, että edellinen kirjoitukseni olisi ollut 20.0. sitä edellinen 18.8. ja sitä edellinen 8.7. Voi olla, että välistä jäi jotain. 

Vointini on tällä hetkellä onneksi parempi. Tosin edelleen olisi helpompi sanoa, mihin ei koske kuin luetella, mihin sattuu. Oikean käden puutumisen syykään ei ole vielä selvinnyt. Edelleen pähkäillään mm. rannekanavan ahtauman mahdollisuutta... Vähän vaikeaa itse uskoa tuohon, mutta uskon, jos se pystytään jotenkin osoittamaan.

Vasemman polven loukkasin kesällä, kun kuljin siippani liian suurilla crokseilla kesäkeittiön ja talon väliä. Omaa laiskuuttani, kun en vaivautunut riisumaan villasukkia, niin että omani olisivat mahtuneet. Siinä on sekä sisäsivusiteessä että ulkosivusiteessä revähdys/repeämä ja on ajoittain niin mahdottoman kipeä ja turpoaa ihan kauhean isoksi. En siis kaatunut, mutta jalka meni polulla välillä vähän vinksin vonksin, kun kiireessä liian suurilla "kengillä" kuljin. Oppia ikä kaikki - luulisi. 
Oikeaan olkapäähän sain parisen viikkoa sitten taas ultraääniohjatusti kortisonipiikin (ja pitää olla tietty merkki, että auttaa kunnolla) suoraan nivelkapselin sisään. Vaikka käsi puutuukin, niin nyt sillä pystyy paremmin touhuamaan ja sehän saa minun mielialani heti nousemaan. 

Selkä on tsökö, eikä sille voida näillä näkymin edes leikkauksessa tehdä mitään. Nyt odotan uutta petaria, olen odottanut jo kolme ja puoli viikkoa ja kärsivällisyys alkaa mennä. Piikkimatto on päivittäin kyllä käytössäni. 

Meillä oli hiukan pidennetty isänpäiväviikonloppu kaupungissa. Lähdimme täältä perjantaina ja tulimme takaisin isänpäivän jälkeisenä tiistaina. Pikkumiestä näimme joka päivä. Isänpäivä oli ihana, kun oli neljä sukupolvea yhdessä saman ruokapöydän ääressä tyttäremme ja vävyn luona. Isäni täyttää joulukuussa 91 v ja asustaa vielä yksin omakotitalossa. Siippani ja minä haimme hänet aamupäivällä ja kävimme sitten äidin luona hoivakodissa. Isä oli ostanut mansikkakakkua, jota syötti äidille. Päälle tuli vielä hoitajan tuomaa kakkua ja kahvia. Minä sitten syötin tuosta kakusta osan. Äidillä liikkuu silmät ja suu, ei mikään muu. Ruokahalu on edelleen hyvä, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että on täällä kanssamme vielä jonkin aikaa. Tunnistaa kyllä läheiset ja katselee mielellään pikkumiehestä valokuvia ja videopätkiä , joita hänelle lähetän.

Äidin luota lähdimme sitten tyttären luokse ja ehdin jopa autella häntä ruuan kanssa. Illasta siippani vei isän kotiin ja minä sain auttaa tyttären keittiössä ja nauttia vielä pikkumiehen seurasta. 

Tyttären raskaus on edennyt ihan hyvin. Tosin sama homma kuin ensimmäisellä kerralla, että huono olo jatkuu koko raskauden ajan.... ja pahenee taas raskauden edetessä lähelle loppuaan. Hän syö siihen kehitettyä pahoinvointilääkettä, mutta ei sekään auta. Kunpa nyt säästyisi siltä erikoiselta kutinalta, joka oli tuossa ekassa raskaudessa.

Tyttären luvalla kerron pikkumiehestä. Meillä kaikilla on ollut todella kova huoli ja pelko siitä, mikä ihme hänellä on tuon munuaisvaivan lisäksi. Kesäkuussa hän sai ensimmäisen "velttouskohtauksen". Tytär oli vielä yksin kotona, kun vävy oli työmatkalla ja me täällä Savossa. Itkuhälyttimestä kuuli, että pikkumies huutaa aivan täyttä ja ihan erilaisella äänellä kuin muulloin. Oli siinä vaiheessa ollut yöunilla ja nukkunut tunnin - kaksi. Tytär kun meni ylös pikkumiehen luo ja nosti hänet syliinsä, niin poika oli aivan veltto ja katse omituinen. Hän soitti tietysti heti 112:en ja ambulanssi tuli paikalle. (ps. onneksi olin kopioinnut edes tähän asti. Mietin koko ajan, että pitää kopioida, mutta ajattelin, että  olen ihan lopussa ja kopioin sitten. Niinhän siinä kävi, että teksti katosi, kun osuin sormellani johonkin väärään kohtaan). Ensihoitajat tutkivat pikkumiehen eivätkä siinä vaiheessa huomanneet mitään poikkeavaa. Oli myöhäinen ilta eikä sairaalassa olisi tehty mitään ennen aamua, joten tytär jäi sitten pikkumiehen kanssa kotiin. 

Samanlaiset kohtaukset tulivat heinä- ja elokuussa. Toisena noista olivat täällä ja soitettuaan neuvontaan, heitä suositeltiin lähtemään Mikkelin sairaalaan yöksi. Poika kytkettäisiin ainakin johonkin mittariin. Siinä oli ongelmana vaan se, että lääkärinkierto olisi ollut vasta aamulla ja siinä vaiheessa tyttären ja vävyn piti olla matkalla jo kohti etelää, kun tyttärellä oli tähän toiseen raskauteen liittyvä ultraäänitutkimus. Oli ollut tarkoituksena, että lähtevät aamusta ja tulevat iltapäivästä takaisin. Pikkumies ja hauvavauva olisivat jääneet meidän hoiviimme. Lähtivät lopulta ajamaan yötä myöten kohti etelää ja suoraan sairaalaan. Ei löytynyt sielläkään mitään ja epäiltiin joko epilepsiaa tai affektikohtausta. Saivat kuitenkin lähetteen lasten neurologille ja poika oli sitten magneettikuvissa ja aivosähkökäyrä -tutkimuksissa. Niissä ei löytynyt mitään poikkeavaa. Tutkimukset olivat kyllä vaikeita toteuttaa, kun olivat niin kurjia, että poika huusi aivan täyttä. 

Saivat luvan lähteä sitten Ranskan matkalle, jonne lähtivät syyskuun alussa. Siellä ei ollut onneksi kohtauksia ja heillä oli mukava reissu, kun oli 7 pariskuntaa ja iso liuta lapsia. Matkalta palattuaan kolmen päivän päästä pikkumies sai taas kohtauksen. Tässä vaiheessa heillä oli jo "suora yhteys" lasten neurologiin. Nyt sitten neuvottiin hankkimaan kamera, josta näkyisi, mitä tapahtuu, ennen kuin hän alkaa huutaa aivan hirveää huutoa ja itkua (poikkeaa täysin muusta huudosta) ja näyttää aina tapahtuvat noin tunnin - kahden kuluessa siitä, kun on mennyt yöunille. Ostivat onneksi kameran heti, seuraava kohtaus tuli viikon sisällä edellisestä ja tällä kertaa kesti noin puoli tuntia. On siis aivan velttona ja silmät ovat omituiset. Ei oikein reagoi mihinkään ja itkee niin sydäntä särkevää itkua. Tällä kertaa hänet kiidätettiin hälytysajossa ULSiin, jossa oli sisällä kaksi päivää. Kameran kuvaamana näkyi, miten oli ressukka yrittänyt itkeä ja huutaa ennen kuin mitään kuului itkuhälyyttimestä. Mutta ei tullut ääntä ja siinä näkyi selvästi, että hän ei saanut henkeä. Eipä ihme, jos sen jälkeen sitten itkee niin kauheasti eikä huuto meinaa millään loppua. Kuvamateriaalissa ei näkynyt mitään kouristuksiin viittaavaa (epäilty epilepsia) tai muutakaan siihen viittaavaa. 

Saivat sitten kiireisen lähetteen laajaan unipolygrafiatutkimukseen. Heille luvattiin ensimmäinen peruutusaika. Taisi mennä alle kolme viikkoa, kun sinne pääsivät. Oli letkua ja piuhaa ja hattua ja vaikka mitä. Osa tutkimuksista oli jo päivällä, kun sairaalaan oli pitänyt mennä heti aamupäivällä. Tytär sitten jäi yöksi sinne. Olikin kauhea yö. Viestittelimme tyttären kanssa pitkin yötä. Poika itki ja huusi kovin eikä tytär saanut ottaa häntä edes syliinsä, kun oli niitä piuhoja joka puolella. Onneksi tuli sitten yksi neljän tunnin unijakso. Se oli ymmärtääkseni edellytys, että tutkimus voitiin katsoa onnistuneeksi. Siinä ei tietenkään ollut mitään ihmeellistä sen nukkumisjakson aikana. Happisaturaatio laski kyllä jossain vaiheessa, mutta se oli kovan itkun ja huudon aikana.

Seuraavana päivänä tapasivat lasten keuhkolääkärin. Ei voitu tässäkään vaiheessa antaa mitään diagnosia. Ei myöskään sulkea pois epilepsiaa eikä affektikohtausta. Nyt tuon sairalayön jälkeen on sitten kahden kuukauden ajan mitattava happisaturaatiota öisin. Isovarpaaseen teipataan piuha, joka sitten pinnojen välistä tulee laitteeseen, johon tieto kerätään. Ei ole tullut hälyytyksiä happisaturaation laskemisesta.  Vävyllä on teoria noille kohtauksille ja minä kyllä alan uskoa siihen. Lääkärit eivät ole oikein uskoneet. Kerron sitten joskus, kun/jos syy löytyy.

Olemme eläneet pelossa ja olleet aivan kauhean huolestuneita. Nyt ei voi muuta kuin odottaa. 

Pikkumiehellä oli jo 1-vuotis synttärikemut ja juhlat olivat hauskat. Eilen hän kävi ekan kerran parturissa ja näyttää nyt oikeastaan jo ihan pikkupojalta. Hiusten leikkuu "vanhensi" paljon. Videopuheluita käymme yleensä päivittäin, kun olemme täällä Savossa. 

Pikkumies on niin rakas. Hän on aurinkomme, kuumme ja tähtemme. Olemme niin kiitollisia, että saamme olla juuri hänen isovanhempiaan. Hänen naurunsa on niin mukaansa tempaavaa. Kaupungissa ollessamme tapaamme häntä yleensä joka päivä. Sydän on täynnä rakkautta, kiitollisuutta ja onnea. 

Toivotan mukavaa viikonloppua kaikille. Yritän kirjoittaa vähän tiuhemmin - jospa tekstit jäisivät hiukan lyhyemmiksi. 🥰

Kipa, ovatpa todella pelottavia nuo pojan kohtaukset, toivottavasti löytyy syy ja lääkitys. 
Ja kohta hän on jo isoveli...