Ehdottomasti uskon, että rento painonhallinta yhdistettynä täällä oppimaani kokonaisterveellisen ruokavalioon on paino-ongelmani ratkaisu. Kysymys on loppujen lopuksi äärimmäisen yksinkertaisesta ja luonnollisesta asiasta: kehon kuuntelemisesta. Sillähän normaalipainoisetkin pysyvät painossaan - syövät, kun on nälkä, eivätkä syö, kun ei ole nälkä. Elimistö säätelee itse, kun sille antaa mahdollisuuden säätelyyn.

Kysymys on myös psyykkisistä tekijöistä: kun antaa itselleen luvan syödä aina, kun on nälkä, ei tarvitse ajatella ruokaa. Ja mitä vähemmän sitä ajattelee, sitä vähemmän tuntee nälkän tunteita.

Ensin pitää tosin oppia tietyt perusasiat kuten tasainen ateriarytmi ja hyvälaatuinen ruokavalio. Ilman niitä rento painonhallinta ei onnistu.

Anteeksi vastaamiseen kului aikaa kun olin lomalla!
Minulla oli n.puoli vuotta jolloin kirjasin kaiken ylös tarkasti tänne kiloklubiin. Söin aina lähes suositusten mukaisen kalorimäärän tai yli. En pysty kitukuureihin. Lisäksi minua auttoi lääkäri, jolta olen saanut lääkkeet kilpirauhasen vajaatoimintaan ja alkavaan 2 diabetekseen
Kun kilpparilääke alkoi toimia paino putosi tosi nopeasti n 6 kg, mutta muuten uskon että tulokset on täysin kk: n neuvojen syytä!

Olen tässä vuoden klubeilun aikana pohtinut kovasti syömisen sallivuutta. Uskon Patrik Borgin teesejä ja tutkimuksia, ja minusta tuntuu, että sallivuus on kuin onkin elämäntapamuutoksessa tärkeä tekijä.

Mutta miten määrittää sallivuus? Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että ollaan kuin pellossa. (Sen seuraukset on kyllä näkyvissä!) Mutta mikä sitten on sallivuutta sopivassa määrin? Liittyykö se teidän mielestä nimenomaan ruoan määrään?

Jos esimerkiksi ajattelen, että syön aterialla vain yhden perunan tai desilitran riisiä, mutta kasviksia ja lihaa/kalaa voin santsata niin paljon kuin haluan, olenko salliva vai rajoitanko syömistä? Tai jos suunnittelen, että jälkkäriksi syön rivin tummaa suklaata, tai että perjantai-iltana ei pitäisi hörppiä kolmea viinilasillista enempää?

Itselläni ei ole muita laihdutusyrityksiä taustalla, enkä ole pahemmin kärsinyt syyllisyydestä syömisen vuoksi.

Itse mietin asiaa näin, että sallivuuden kautta syömällä (toki alkuun joutuu ihan opettelemaan terveellisiä ruokailutapoja jos ne on pahasti pielessä) löytyy ennen pitkää se raja, jossa ruokaa syö sen verran kuin sitä tarvitsee siihen, että on kylläinen ja tyytyväinen myös maullisella puolella. Että jossain kohtaa keho tajuaa, että jälkiruoaksi ei todellakaan tarvitse (eikä edes halua) sitä kokonaista suklaalevyä vaan kohtuullinen määrä, ehkä ihmisestä vaihdellen, riittää siihen nautintoon jo. Eli ehkä voisi sanoa, että sitä suklaata on ottanut sen verran, kuin sitä tekee mieli. Oikeasti, eikä niin, että on mussuttanut paremman puutteessa koko suklaalevyn ja kärsii sen jälkeen mahakivuista

Toki tässä taustalla on se oletus, että ennenpitkää se tyydyttävä määrä on aika kohtalainen (jos nyt suklaaesimerkkiä jatketaan, niin muutamia palasia). Ja uskon, että tämä myös on se todellisuus, sillä ainakin omasta mielestäni kun herkkuja sun muita syö enemmän, niin ei niitä loppuherkkuja enää maista oikeasti. Niihin on vain täysin turtunut mutta syö silti.

Sallivuuden ajatteluun liittynee kiinteästi oman nälän- ja kylläisyydentunteen opettelu. Ajatus on siis, että keho pyrkii kohti sopivaa painoa, joten näläntunteen mukaan syömällä ylipainoinen ihminen laihtuu. Siksi ei voi päättää etukäteen, paljonko syö, koska kehon tarpeet voivat olla eri päivinä erilaisia. Tietysti ruoka, jota syö, pitää olla monipuolista ja ennen kaikkea hyvän makuista.

Olen itsekin pohtinut tuota sallivuutta, että mitä ihmettä se sitten oikein on. Ruoka, jota syön, on terveellistä. En ole nähnyt tarpeelliseksi rajoittaa hiilihydraatteja, kun en niitä mitenkään himoitse (ts. en saa ottaa perunamuusia lisää mutta lihapullan saan), vaan syön sitä, mitä haluan, niin paljon kuin on tarpeen. Jälkiruoaksi syön suklaata just niin paljon kuin mieli tekee - ja ruoan jälkeen yksi tai kaksi palaa riittää. Onko rajoittamista se, että kun kuljen kaupassa, kävelen suklaahyllyn ohi, vaikka mieli tekisi? Mielestäni ei, koska tällöin söisin tn. suklaata nälkääni. Jos ostan suklaata, syön sen aina ruoan jälkeen.

Ainoa rajoitus, mistä pidän kiinni, on se, että oikeaa ruokaa syödään riittävästi ruoka-aikoina. Jos sen päälle tekee mieli herkkuja, niin saan mussuttaa niin paljon kuin haluan (= yleensä hyvin vähän, joskus voi mennä pussillinenkin karkkia). Herkkujen rajoittaminen ei ole vaatinut mitään "opettelua", vaan kun maha on täynnä, niin tyydyttävä määrä on automaattisesti vähemmän.

Luin vasta Patrikin uuden kirjan (nimi liittyy jotenkin kevyeen oloon ). Sen esimerkkien avulla sain kiinni hyvin oman syömiseni viimeisistä ongelmakohdista ja samaistuin yhteen esimerkkihenkilöön. Suosittelen lämpimästi!

Minä olen ainakin hyvin monta kertaa laihduttanut (tai siis onnistuneesti pudottanut painoni tiettyyn kilomäärään) pelkästään kieltämällä itseltäni miljoona asiaa ja sallimalla vain joitain. Se vain ei ole hyväksi kokemani keino. Kilot kyllä lähtee, mutta tulee takaisin kun alkaa taas syödä kuten ennen.
Siksi ainakin minä pidän tästä Kiloklubin systeemistä ja haluan yrittää opetella terveellistä syömistä. Se kyllä aiheuttaa sitä, että joudun ns. kieltämään itseltäni paljonkin, mutta lähinnä sitä ylisyöntiä. Eli syön tai siis olen ainakin tähän mennessä syönyt, vaikkei enää ole edes nälkä.

Minä siis opettelen syömään kaikkea eli sallimaan itselleni kaiken, mutta kohtuullisessa määrin. Ja siinähän sitä onkin opeteltavaa...

Hyviä asioita olette kertoneet! Jäin itsekin miettimään miten nyt yrittäisin tiivistää sallivuuden jos oikein yrittäisin lyhyeksi vetää.

Ja sanoisin nyt, että jokaisella on ruokavaliomuutoksia tehtäessä raja jonka ylittyessä kontrolli (=sallivuuden vastakohta) alkaakin johtamaan syömishimoihin ja ylisyömiseen. Ja tätä rajaa ei saa ylittää ja jos se on ylitetty niin sieltä pitää palata takaisin.

Raja on yksilöllinen ja jokaisen on vain opeteltava käytännön kautta se oman sallivuuden vyöhyke. Se taso jossa ruokaan kohdistuvat ratkaisut eivät käänny himoksi. Jollekin herkkuja kerran kuussa on kaikinpuolin luontevaa ja osa sallivuutta, toiselle 3 kertaa viikossa ylittää kieltäymyksen rajan ja johtaa ahmimiseen.

Tämä raja myös elää ajatusmallien ja elintapamuutosten myötä. Käytännössä tähän rajaan törmää yleensä ihan arjessa tai elintapamuutoksia tehdessä. Niistä ei vain huomata ottaa opikseen.

Käytännössä hyvin harvalle sopii totaalikieltoilu pidemmäksi aikaa ja ylipäätään mitä kauempana luontevasta ja nautittavasta arjesta ollaan niin sitä tarkempana kannattais olla.

Eli noissa puitteissa kannattaa yrittää parantaa ruokavaliotaan. Syödä paremmin, mutta tunnustaen että täydellisyys syntyy pienestä epätäydellisyydesta.

Ja kaiken taustalla on oltava hyvä fiilis ja omatunto tekee mitä tekee.


ööö.. tuo oli kyllä surkea yritys tiivistää kun tuli noin pitkä.. mutta tällainen tällä kertaa.

Yritin etsiä tähän aiheeseen keskustelua, mutta en ole ainakaan vielä löytänyt.

Ongelmani on, että olen useampia kertoja laihduttanut hyvällä menestyksellä Kiloklubissa ja taas on uusi alku käsillä. Menetelmä sopii minulle oikein hyvin ja syömisten korjaaminen oikeanlaiseksi on ollut tällä kertaa ihan helppoa. Eli opit on menneet hyvin perille, mutta joku mättää kun kerran taas aloitan kaiken alusta.

Olen pari päivää pohtinut tätä syytä, miksi aina hyvä putki katkeaa ja olen nyt löytänyt ainakin yhden ongelman suhtautumisessani elämäntapamuutokseen. Siinä väärässä vanhassa elämäntavassani suhtaudun ruokaan aika neutraalisti, herkuttelen hyvällä omalla tunnolla. Ruoka ei mitenkään hallitse elämääni, vaikka herkkusuu olenkin. Katson olevani ns. rento syöjä. Suurimman ongelmat ruokavaliossani on, että ateriarytmi on ihan pehvallaan, kasvikset puuttuvat ja syön turhan paljon rasvaista juustoa, sipsejä ja leipää. Rasvaa tulee runsaasti, mutta vääränlaista. Eli syy lihomiseeni on hyvinkin selvillä.

Laihduttaminen sujuu hyvin kun pidän huolta ateriarytmistä, kasviksista, vedenjuonnista ja rasvan laadusta. Minulla ei ole ongelmia saada vihreää suoraa laatupalloihin, en koe, että kieltäisin jotain itseltäni. Syön jos on nälkä ja pidän laatupalloja tärkeämpänä kun kalorivajetta. Käytän edelleen rasvaisia juustoja mutta pidän tarkkaan huolta, että ne sopivat ruokavalioon.

Nyt huomaan, että ajattelen ruokaa nyt taas ihan koko ajan. Minulla ei ole nälkä, mutta uuden elämäntavan opettelu syö nyt ihan kaiken energiani ja ajatukseni. Olen aloittanut hiljan uuden harrastuksen, joka ennen tätä elämäntaparemppaa teki ihan saman. Käytin koko liikenevän vapaa-aikani sen uuden harrasteen miettimiseen. Nyt en mieti sitä lainkaan, en lue, en tee käsitöitä, en katso telkkaria. Minä vaan mietin koko ajan laihduttamista, terveellisiä elämäntapoja, ruokaa.

Tiedän, että poltan itseni loppuun taas hyvin pian kun en tee mitään muuta kun laihdutan aamusta iltaan. Hyvä etten unissani pohdi hyviä salaattireseptejä ja huomisen lounasta.

Eli vaikka nyt on hyvä, että on motivaatiota ja innostusta niin miten ihmeessä saan ajatukseni kanavoitua niin, etten notku koko vuorokautta kiloklubilla ja ajattele jatkuvasti terveellistä uutta elämäntapaani. Tiedän nimittäin sen, että kun tämä kuherruskuukausi loppuu ja löydän jonkun muun "intohimoasian" joka täyttää ajatukseni, loppuu laihdutus ja alkaa se liian rento syöminen, jonka laatu on vähän niin ja näin...

Nyt olen tietoisesti jättänyt tästä alusta liikunnan kokonaan pois, koska tiedän, että kun sen saan alkamaan, siitä tulee ihan samanlaista ylisuorittamista kun syömisestänkin. Ja sen nyt sitten tietää miten siinä käy... Huomaan silti jo ajattelevani, että kohta meen lenkille ja pitäskö jo aloittaa ja harmittaa kun lykkäsin kuntopyöräni "hoitoon" äidilleni, etten vaan ala räkä poskella metsästämään vihreää suoraa myös liikuntalaatikoihin...

Eli auttakaa nyt hyvänen aika naista, että tämä ei taas lopahda kun seinään hyvän startin jälkeen. Miten ajatukset pois ruuasta (vaikka sitä joutuukin viisi kertaa päivässä miettimään itseni kohdalla ja pari muuta kertaa päälle, että saa lapset, kissat ja isännän ruokittua...) ja laihdutuksesta ja terveysintoilusta ja saan mietyttyä välillä jotain muutakin. Tällä menolla en jaksa keskittyä kun korkeintaan kaksi kuukautta kunnes joku uusi juttu vie kaiken tarmon ja mielenkiinnon...

Tiedän tavallaan, mitä tarkoitat. Tuntuu että itsellänikin on juurikin nuo kaksi vaihdetta; joko mietin tarkkaan kaiken syömiseni, tai sitten en mieti ollenkaan ja syön vähän mitä sattuu. Se välivaihe -että ei tarvitsisi miettiä ruokaa koko ajan, mutta söisi silti terveellisesti- puuttuu. Ja sehän olisi juuri se, mitä tässä kaivataan. Sitä elämäntapamuutosta. Sillä eihän kukaan jaksa jatkuvasti elää siten, että laskee koko ajan syömisensä. Tai voi varmasti joku jaksaakin, mutta itse en sitä tahdo.

Olen nyt jo hieman kyllästynyt siihen, että niin paljon tuntuu pyörivän ruuan ympärillä, vaikka en niin pahasti siitä oikeastaan stressaakaan. Pallot on välillä keltaisia ja punaisia, mutten välitä siitä, kunhan pääsääntöisesti pysyn ruodussa. Ja nyt vielä jaksan merkkailla kaiken ja katsoa kuinka paljon syön, mutta pelkään sitä, kun en enää jaksakaan tai vaikka ehdi, ja liusun takaisin niihin huonoihin syömistapoihin.

Eli minusta ei paljoa apua ole, ellei sitten vertaistuellista Itse lähinnä toivon, että jos teen tätä laskeskelua tarpeeksi kauan, ehkä hyvät tavat tarttuvat ja osaan sitten myöhemmin huomaamattani syödä terveellisemmin.

Ihana että en ole ainut (ja jotenkin aavistelinkin, etten ole, mutta kiva löytää kohtalotoveri).

Olen muutoinkin helposti innostuva ja nopeasti kyllästyvä, joten ei ihme, että vaivaa laihduttaessakin. Minusta ei tule koskaan hyvää puutarhuria, koska ehdin väsyä kasveihin, ennen kun ne ovat päässeet täyteen loistoonsa. Minusta ei ole sisustajaksi kun mieleni muuttuu niin usein, vaatekaapissani ei ole mitään järkeä, mikään ei sovi mihinkään kun en edes osaa päättää lempiväriäni. Olen henkinen tuuliviiri ja juuri kun olen "löytänyt sen oman juttuni" niin se vaihtuu.

Miten tällaisella luonteenlaadulla pystyy tekemään yhtään mitään pysyviä muutoksia?